Vuoristokylä Mufindi oli kaikkea keskellä ei mitään. Maisemat olivat hulppeat vuorien ja sademetsän ympäröimässä kylässä. Itse kyläkylä oli vähän korkeammalla kun missä me asuimme, sillä vapaaehtoisten maja oli rakennettu orpokotien viereen. Mufindin kuusi orpokotia on suunniteltu nimenomaan kodiksi näille lapsille, jotka eivät 2-vuotiaina pääse isän tai muiden sukulaisten luo. Ikähaitari oli siis pikkuvauvasta teineihin.
Orpokodit olivat tunnelmaltaan todella lämpimiä, sillä jokaisessa orpokodissa asui Mama. Lapset vaikuttivat henkisesti terveemmiltä, kuin esimerkiksi ilembulan orpolapset. Tästä esimerkkinä, että Mufindin orvot tulivat reippaasti syliin, mutta eivät takertuneet kaksin käsin kaulan ympäri itkua huutaen kun heidät päästi alas. Materialistista puutetta heillä kyllä oli senkin edestä. Äiti lähetti paketillisen vaatteita, joita on tullut sukulaisiltä ja ystäviltä tänne vietäväksi. Vien ne kaikki Mufindiin, koska siellä ei todellakaan ollut varaa valita mitä lapselle laittaa päälle. Vuorilla oli auringonlaskun jälkeen oikeasti kylmä, eikä taloissa ole tietenkään lämmitystä. Sukat, pitkähihaset paidat ja sellaiset ysärilegginsit mitä ainakin itselläni oli pienenä päällä, ovat Mufindiin enemmän kuin tarpeen, kestovaipoista puhumattakaan. Vaippoja oli todella huonosti, ja siksi vauvoilla olikin vaippana harso ja muovipussin riekale. Voitte kuvitella kuinka hyvin ne piti, tai kuinka nihkeältä te tuntuvat. Kaikki pyykit pestään tietenkin käsin.
Mitäs muuta?
Mufindissa asuu Amerikasta Mufindin peräkylään muutanut Wintonin perhe. Mies on professori, ja heillä on 9000 oppilasta kyläkouluissa ympäri Tansaaniaa, Malawia ja Ruandaa. Vaimo Susan ei ole koulutukseltaan hoitaja, mutta itseoppinut sellainen, ja arvostukseni häntä kohtaan on mieletön. Susan kulkee kylillä talosta taloon etsien köyhiä sairaita, joilla ei ole mitään chänssiä maksaa sairaalakäyntejä, lääkkeistä puhumattakaan. Hän on tavallaan Mufindin "Leena Pasanen", syy Mufindin peräkylien HIV-tietoisuuteen ja on siis estänyt monen ihmisen sairaudenetenemisen jarruttavien lääkkeiden avulla. Ei täällä kukaan ennen Susania tiennyt mikä HIV on ja miksi ihmiset kuolee kuin kärpäset.
Alla on kuva kylällä tapaammesta miehestä, kahdeksan lapsen yksinhuoltaja-isästä, joka kuolee kohta AIDS:iin. Kävimme yhdessä Susanin, Leenan ja kahden muun suomalaisen sairaanhoitajan kanssa hänen luonaan viemässä kipulääkettä ja muuta oloa lievittävää asiaa. Ei ole sanoja, jotka riittävät osoittamaan tarpeeksi myötätuntoa tälle miehelle. Luojan kiitos täällä saa sanoa "pole". Mikään suomenkielinen sana ei kuvaa tätä myötätunnon ilmaisua paremmin. Tuon ihmisen luona Afrikan todellisuus iski jälleen vasten kasvoja, vaikka välillä täällä olemiseen tottuu niin ettei HIV-tä enää "näe" samalla tavalla. Tai siis, miten tämän nyt selittäisin oikeasti? Siis, suomessa ollessani minulle HIV:llä ei ollut kasvoja. Se oli sairaus, josta olen lukenut lukemattomia lehtisiä, keräyslippaita, joiden ohi olen kävellyt, ja sairaus "jolle ei voi mitään". Täällä olen kuitenkin oppinut, että kyllä voi. Meillä täällä Ilembulassa ja lähistöllä olevassa kylässä testataan ihmisiä jatkuvasti, sen mukaan, mitä testiin tarvittavaa reagenssia on saatavilla. Jokainen raskaana oleva nainen joka osoittautuu HIV-positiiviseksi ja saa mahdollisuuden aloittaa estolääkityksen raskauden aikana, tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsen HIV-tartunnan mahdollisuus on n. 2%, eli hyvin pieni, ja estää siten taudin leviämisen. Muutkin, kuin raskaana olevat, saavat lääkkeiden avulla monta vuotta lisäaikaa, esimerkiksi olemaan lapsille hyvä isä ja perheen elanto, kuten tämä mies on Susanin kertoman mukaan esimerkillisesti ollut. Täällä Tansaaniassa ollessani olen kuitenkin myös sokeutunut eri tavalla tähän tautiin. Leikkurissa työskentelen olettaen että jokaisella on HIV, oman turvallisuuteni vuoksi, mutta siis en kyllä enää ikinä pelkäisi kätellä HIV-positiivistä ihmistä, sillä ei se kättelemällä tartu. Heidän kassaan on jatkuvasti tekemisissä, he ovat työkavereita, kylän lapsia, isiä, äitejä, siis tavallisia ihmisiä.
Viime sunnuntaina osallistuin Ilembulan "kids clubiin", joka on myös nurse Aidan aikaansaannoksia, eli tämän saman ihailtavan ihmisen joka myös pyörittää aikaisemmin mainittua palliative care-ryhmää. Tänä sunnuntaina Kids clubiin oli tullut n. 50 HIV-positiivistä lasta ja kourallinen vanhempia. Kids clubin tarkoitus on kertoa lapsille heidän sairaudesta, mutta myös antaa vertaistukea lapsille ja vähentää sairauden tuomaa häpeän määrää. Mitä vähemmän HIV on tabu, sitä helpommin ihmiset menevät testeihin, ja mistäs sen parempi aloittaa tämä asennemuutos kuin lapsista. Osa lapsista oli kävellyt 20 km kids clubiin, mutta sen verran oli kyllä leveää hymyä koko porukka kun eteen laitettiin mehua ja keksiä, että näytti olevan tulemisen arvoista.
Minä ja nurse Aida töissä
Joku on ehkä kuullut pienestä Zulea tytöstä, jonka vuoksi pystytimme pienen fb-keräyksen. Zuleaa odotetaan tänään Maanantaina saapuvaksi Ilembulaan, ja rahat ihonsiirtoa varten on koossa! Toivottavasti leikkaus voidaan suorittaantällä viikolla jotta pääsen mukaan seuraamasn, ja onpa hänelläkin sitten yksi tuttu naama leikkaussalissa. Kiitos kaikki te, jotka osallistuitte keräykseen. Kerron Zuleasta vielä myöhemmin lisää kun uutta tietoa tihkuu. Ihanaa, että siellä Suomessa on niin monta auttavaa kättä!
Zulean haavanhoitoa
Nyt sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, meillä oli viimeviikolla vieraita täällä Ilembulassa! Mufindista paleltuneena ja nälkäisinä löytyneet Anni ja Maria suomesta, jotka urheasti tsemppasivat kolmatta viikkoa paikallisessa kotimajoituksessa Mufindin peräkylässä. Tytöt ovat siis eläneet paikallisittain syöden lähinnä styroksin ja veden sekoituksen makuista maissivelli-ugalia, riisiä ja pottusoppaa. No ajattelimme, että he tarvitsevat pienen breikin, ja kutsuimme heidät tänne meille Ilembulaan, johon houkuttimeksi kelpasi "Meillä on suihku". Maria oli löytymisvaiheessa jo täysin paikallistunut, ja kysyi, "No onko teillä mitään vatia missä pestä vaatteet?" Johon vastasimme "No siis meillä on lavuaari". Anni ja Maria ovat hieno esimerkki siitä, miten tsempataan toisiaan niin myötä, kuin vastavadissa, ja myös hieno muistutus siitä, miten meidän omat standardit "hienosta elämisestä" ovat madaltuneet. Tänään loikoilimme Helin kanssa meidän puoliksi romahtaneella takaterassilla, ja mietiskelin rahan kulutusta sanoen "Mieti kuin paljon rahaa menis jos täällä olis joku kunnon kauppa, kuten esim Oryx". Oryx on about kahden neliön kokoinen huoltoasema, josta toki saa paljon tavaraa näihin olosuhteisiin verrattuna, mutte se että milloin siitä tuli minulle kunnon kauppa on minulle pieni mysteeri. Suomessa ilmeisesti pyörryn onnesta R-kiskalla. Minä ja Heli eletään täällä kuitenkin kuin kuninkaalliset paikallisiin verrattiuna, vaikka meillä ei ole esim jääkaappia tai hellaa, tai no, oikeastaan mitään mitä meillä suomessa on. Ruoka on sitä mitä mamat osaavat tehdä perunasta, pastasta, porkkanasta, riisistä, sipulista, paprikasta ja tomaatista ja sitkeistä lihapaloista, eli aika yksitoikkoista, mutta ei siinä mitään vikaa ole. Mufindissa luonamme asui yhden yön kämppiksemme vieraana paikallinen 19-vuotias tyttö Maria. Syöimme meidän Mufindin maman tekemää ruokaa yhdessä, ja kysyin, että mitä hän yleensä syö kotona? Siihen tyttö vastasi, että "Ugali and rice". Jaajaa... Jatkoin kysymällä, mites jouluna, syöttekö jotain erityistä? Johon hän sanoi reippaasti "Yes, if my mother has money then also potato". Aloin hiukan häpeillen lappaamaan suuhun edessämme olevaa ruokaa, jota en ollut ajatellut syödä loppuun, koska se oli mielestäni pahaa. Ajattelinkin vaihtaa puheenaihetta, ja kysyin häneltä, että mitä hän touhuaa koulun jälkeen? Siihen tyttö vastasi että "fetsh water" ja minä olin tukehtua currykastikkeeseen häpeillen omaa hyvääosaisuuttani.
Tässä vielä muutama asiaankuulumaton kuva kuluneelta viikolta!
Mufindin koululaisia
Minä ja kaverini Enjo, "Vitanooo!"
Annin ja Marian naapurinlapset, jotka kuulemma eivät osaneet mm. Ilmeillä ja näyttää kieltä vielä n. kk sitten
Hyvää joulunodotusta!
