Enemmän ja vähemmän kootut ajatukset Tansaaniasta

Moni sukulainen on siellä varmasti odotellut että kirjottaisin tänne, ja olen itsekin odotellut pientä inspiraatiota, joten nyt katsotaan kuinka syvälle päähäni päästään.

Olen edelleen aika hämmentynyt tästä valon vähäisyydestä. Muutama viikko sitten istuin terassilla ihmettelemässä auringonnousua, koko aurinkoa kun en ollut nähnyt matkani jälkeen. Höyryävä kahvikuppi kädessä tuijottelin aurinkoa ja kaipailin Tansaanian lämpöä. Jalat visusti tutisten ja kädet kaikin puolin jäässä avasin facebookin ja katselin uutisvirtaa, ja lueskelin useaa "oo ihanaa kun on kevät"-tyyppistä päivitystä. Lumi oli Vaasaan satanut kahta päivää aikaisemmin. No, vaikka aurinkoa katselin, tunsin asuvani luolassa, sillä kello oli 10:45 ja tämä ns. aurinko ei kyllä puskaa korkeammalle ylettynyt, ennen kuin se laski taas. Koin hetkellisen hajoamisen, koska olin paistatellut ekvaattorin alapuolella koko syksyn jouluun saakka. Siinä hetkessä hoksasin ensimmäistä kertaa, että nyt voin hymy huulila muistella kaikkea mahdollista Tansaaniasta haluamatta sinne takaisin niin paljon että sattuu. Olin siihen menessä ollut jotenkin sellaisessa "lähdössä ihan just kohta takaisin"- mielentilassa, enkä oikeen osannut asettua takaisin kotiin. Hyväksyin silloin hetkellisesti, että tämä reissu on nyt ohi, ja tältä osin onkin, mutta nyt kaksi viikkoa myöhemmin tiedän, että ei varmana ole ohi - tämä reissu oli vasta alkua ja tulee päivä jolloin lähden uudelleen.

Olen kertonut lähteväni uudellen lähes jokaiselle joka on kysynyt "no, meinaatko mennä takaisin?", ja lähes jokainen on sanonut, että "hei mää tuun sitten mukaan ens kerralla kun sää lähdet". No, tietenkin, kaikki apu on siellä on tarpeen ja sinne saa mennä ihan kuka vaan. On kuitenkin asioita mitä ei ymmärrä ennen kuin on itse sen kokenut, ja on mahdotonta ymmärtää millainen maa(ilma) se on ellei siellä ole itse ollut. Sen vuoksi olen ajatellut kertoa muutaman asian, jota sinne lähtevän kannattaa miettiä ennen sinne menoa. Ensinnäkin, en lähde reissuun henkilön kanssa, jonka tarkoitusperä on mennä kahdeksi viikoksi valokuvaamaan orpolapsia, jotta voisi postata kuvan itsestään facebookiin. He ovat lapsia, ei koiranpentuja. Leijonia, kirahveja ja muita eläimiä siellä on, jos olet kiinnostunut lähtemään vaikka safarille. Ilembulan lapset ovat kuitenkin ihmisiä, jotka olivat aluksi minulle tuntemattomia nappisilmiä, mutta joista tuli niin uskomattoman rakkaita, että en halua että heitä koetaan nähtävyytenä. Eli jos sinne lähtee, henkilökohtainen näkemykseni on, että Ilembulan orpolapset eivät ole nähtävyys, vaan he ovat äidittömiä ja isättömiä lapsia joilla on hauras sielu. Ihmiset, joilla on aikomuksena tulla sinne safarin jälkeen pariksi päiväksi itseään varten "käväsemään" vaikka kokeakseen millaista on olla Afrikkalaisessa orpokodissa, ovat itseasiassa enemmän haitaksi kuin hyödyksi, minun näkemykseni mukaan. Tai no, olisiko suomalaiselle lapselle hyväksi, jos tarhatäti vaihtuisi joka päivä? Nämä lapset ovat sitä paitsi niin paljon herkempiä, koska he eivät ole tasapainoisia lapsia. He hymyilevät lähes kaikille, joka on tietenkin turistille kivaa, mutta oikeasti se kertoo, että lapsi ei ole kehittänyt itselleen itsesuojeluvaistoa tuntemattomilta. Osa lapsista tarrautuu kaikin voimin kiinni syliin, mikä on turistille hellyyttävää, mutta oikeasti kertoo siitä, että lapsi ei tiedä milloin pääsee seuraavaksi turvallisen ihmisen syliin. He eivät saa tarpeeksi kosketusta, mikä on ihmiselle elintärkeää. Mutta se ei ole mielestäni oikein, että lapsi joutuu hakemaan kosketusta tuntemattomalta turistilta, jolla ei ole aikomusta auttaa tätä lasta oikeasti, vaan kuvata, kuin jotain objektia, näyttääkseen muille kuinka hyvää ihminen on. Jos sinne menee, on siis muistettava missä on ja mitä tekemässä, eikä sinne kannata lähteä viikoksi. 

Toinen asia mitä olen kuullut paljon on "sää oot tehnyt niin tärkeää työtä.". Olen kaikista kehuista kiitollinen, olen vain vähän huono ottamaan kehuja vastaan, koska olen koko elämäni ottanut vastaan kritiikkiä sekä perheeltäni että sellaisilta "Ellan-maanpäälle-palauttajilta", jotka eivät välttämättä minua edes tunne, mutta silti ärsytän heitä jotenkin, kun en ole, enkä ole koskaan ollut hissukka. En voi sille mitään, enkä osaa olla erilainen. Jos teen jotain, teen sen täysillä tai en ollenkaan. Se tunne, kun joku antaa positiivista palautetta sanomatta sen jälkeen "mutta" on todella ihanaa, ja antaa lämpimän tunteen ja hymyn huulille. Miten tämä nyt liittyi tuohon "olet tehnyt tärkeää työtä"- lauseeseen, niin joo, olen saanut tehdä tärkeää työtä, mutta ette voi kuvitellakaan kuinka paljon minä heiltä opin. Kukaan heistä ei pyytänyt minua sinne avuksi, mutta sain auttaa, ja opin heiltä, heidän kulttuuristaan, elämäntavoistaan, arjestaan ja arvoistaan niin uskomattoman paljon. Jos pitäisi valita yksi asia ylitse muiden, niin ehdottomasti heidän positiivinen elämänkatsomus on se, mitä haluaisin kantaa sydämessäni loppuelämäni. Heitä ei kassajonot, bussiaikataulut, ja yleinen odottelu suututa, vaan ihan oikeasti, he nauttivat hetkestä ja ottavat iisisti. Tänään en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, sillä naapurini piti minulle kiukkuisen palopuheen, koska olin laittanut meidän roskapussin heidän taloyhtiön roskikseen. Tiedän että olin laiska mutta se oli lähempänä, ja siis ihan oikeasti, en yleensä kirjoita kirosanoja, mutta voi vittu. "Tää-on-mun-tää-on-sun-älä-ota-se on mun" on niin syvällä suomalaisten selkärangassa, että jopa roskapöntön jakaminen sattuu, ja voin kertoa että tällaista ei ikinä tapahtuisi Tansaaniassa. Tansaaniassa turhasta ei kitistä, autetaan toisia vaikka ei olisi mitään mistä antaa, ja siis toivoisin, että jokainen masentunut suomalainen adoptoitaisiin kuukaudeksi Tansaanialaiseen perheeseen oppimaan elämän iloa ja valoa.  Sinne lähtevän kannattaa pitää mielessä, että monen asian he taitavat paremmin kuin me, vaikka luulemmekin olevamme parempia kuin muut koska meillä on kaikkea. Jos toista arvostaa, saa itsekin arvostusta, mielummin avoimin mielin oppimaan, kuin opettaamaan, silloin saattaa jopa opettaa jotain vahingossa. 

Yksi asia mikä minua usein huolettaa on Mufindin orvot. Mufinsissa olimme tosiaan vain viikon, enkä samalla lailla ehtinyt tutustua lapsiin. Mikä minua huolettaa on kuitenkin se, että Mufindissa oli todella kova pula vaatteista ja vaipoista, ja koska se on vuorilla, siellä on tosi kylmä auringon laskun jälkeen, eikä taloissa ole lämmitystä. Mufindissa on nykin tyyliin 13 astetta ja sataa. Itse palelin todella paljon siellä iltaisin, joten voin kuvitella kuinka paljon pikkuiset palelevat. Lähetin sinne paketin vaatteita ja vaippoja joita oli tullut ystäviltä ja tutuilta annettavaksi orvoille, ja voin nyt siis kertoa, että 10kg vaate&vaippalähetys on päässyt perille Mufindiin. Osaa pyysin Heliä jakamaan kyläkäyntien yhteydessä tarvitseville ja loput orvoille. Edelleen, jos omistat kestovaippoja, lasten vaatteita, eteenkin pitkähihasia paitoja ja lämpimiä housuja, ja haluat lähettää niitä Tansaanian orpolapsille voit tehdä sen osoitteeseen

LEENA PASANEN
P.O BOX 5
ILEMBULA VIA IRINGA
TANZANIA

Saimme myös paljon pehmoleluja lähetettäväksi, ja lähetän ne seuraavassa paketissa, koska ne eivät nyt mahtuneet mukaan. Priorisoin kuitenkin aina kestovaipat ja pitkähihaiset vaatteet ensimmäisenä lähetettäväksi. Jos sinulla on kestovaippoja joita voit lahjoittaa, voin laittaa ne seuraavassa paketissa menemään. (sähköpostini on ella.vahtiala@novia.fi) Mufindissa lapset kiedotaan muovipussiin, koska vaippoja ei ole tarpeeksi, ja se on todella kurjaa.

Olen kuullut Helin kautta tämän hetkisiä Tansaania-uutisia, ja ehkä osa teistä muistaa pienen Zulea-tytön joka odottaa ihonsiirtoa? Zulean tukijoukoille voin siis kertoa, että koko pään kattavaa haavaa alettiin hoitamaan silloin viikkoa ennen joulua Ilembulan sairaalassa antibioottigeelillä, ja haava alkoi paranemaan vähitellen. Kuvien perusteella se ei Tammikuun alussa näyttänyt ainakaan yhtä pahalta kuin ennen. Ihon siirtoa suunniteltiin, ja haavan paranemisen perusteella lääkäri oli todennut, että se voi jopa parantua siihen kuntoon että ihonsiirto olisi mahdollinen. Siitä täytyi kuitenkin ottaa koepala ja lähettää Mbeyaan tutkittavaksi, jotta tiedetään, että onko siinä jo syöpä vai ei. Vastausta odotellaan lähipäivinä. Zulea sai lähteä kotiin parisen viikkoa sitten, mutta hän sai päivämäärän jolloin pitää tulla takaisin Ilembulaan jatkamaan (toivottavasti) hoitoa.

Nyt tuli syvällistä sanomaa taas niin että oksat pois. Muistakaa, että minun näkemykseni ja ajatukseni ovat vain minun näkemyksiäni, eivät välttämättä "oikeita", kuka lie sen sitten määritteleekään. Tällaisia asioita olen kuitenkin matkan jälkeen pohtinut. Nyt siis yritän ottaa kaiken ilon irti tuosta puskan peittämästä auringosta. Mieheni haluaa sitä piatsi, että minäkin innostun kuntosalitreenaamisesta, joten aijon nyt yrittää innostua 3x viikossa. Ma-ke-pe. Oujees. Sitä ja muuta arjen höpötystä ajattelin bloggailla osoittessa ellsmaj.wordpress.com . Tänne laitan Afrikka-tekstiä ja  kuvia sitten kun on sen aika ;)

Palautus kotimaahan

Lupasin kirjottaa vielä jonkin aikaa tänne asioita ja ajatuksia, jotka jäivät kertomatta Tansaaniasta. Syy miksi en postaillut joka päivä Tansaaniassa oli, että yhden blogipostauksen väntämiseen saattoi mennä siellä koko päivä, hitaampaakin hitaaman nettiyhteyden kanssa säätäminen oli hermoja raastavaa ja sähköt menivät aina kun olimme unohtaneet ladata ipadin. Nämä olivat kuitenkin asiota, joista muistimme aina härnätä toisiamme Hellun kanssa, kun jommalla kummalla meni totaalihermot jostain pienestä asiasta, esim "facebook ei lataa" tai "mulla on nälkä" oli jompikumpi aina muistuttamassa "on sulla niin rankka elämä"-tyylisesti, jotta muistaisimme missä olemme, eli kylässä jossa joka kolmannella on HIV, ruoka on riisiä ja ugalia ja niistä lukuisista aliravituista lapsista ja aikuisista puhumattakaan. Tansaanialaiset syövät yleensä kerran päivässä ja painavat töitä aamu kuudesta auringon laskuun. Joka päivä netissä oli sitä paitsi yksi päivä pois jostain muusta, ja en nyt väitä että joka hetki tein mitään elämää suurempaa, mutta silti. Nyt kun ymmärrätte mitä tarkoitan, voin harrastaa tätä suomalaistä ääneenvalitusta vielä hetken ja kertoa, että sähköt menivät myös aina kun olin ajatellut mennä suihkuun "sitten vähän myöhemmin". Aamulla ja valosalla se ei olisi niin haitannut, mutta 18.30 jälkeen tuli pimeää ja kynttilänvalossa suihkutteleminen ei ollut ihan minun top 1 puuhaa, vaikka onnistuuhan se niinkin ja välilä oli pakko. Nyt tulee heti mieli kirjottaa itselleni "voi kyllä sulla on ollut rankka elämä" tähän väliin, kun ei ole Heliä tässä vieressä siitä muistuttamassa.

Monet kysyivät miltä tuntuu olla taas Suomessa. Ensireaktioni Suomeen ja rakkaaseen kotimaahani koin jo Istambulissa, kun lentokoneessa vieressäni istui suomalainen nainen. Kyseisen vierustoverin nimeä en saanut missään vaiheessa selville, mutta ennen kun kone oli ilmassa sain tietää, että hän ei halua istua keskipaikalla, koska keskipaikka on huono paikka, ja hän oli tehnyt check innin jo monta viikkoa sitten, joten hänen olisi automaattisesti kuulunut saada ikkuna tai käytäväpaikka. Sain myös tietää että hänellä on flunssa, maha on ollut kipeä, hänellä on iskias, gluteeniton ruokavalio ja että lentoyhtiö ei osaa valmistaa gluteenitonta ruokaa, tai no ainakaan hyvin, koska joku oli tarjonnut hänelle leipää, vaikka hän oli selvästi ilmoittanut ennalta lentoyhtiölle, että hänellä on gluteeniton ruokavalio, ja luulisi nyt ison firman tietävän mitä se tarkoitta. Intiassa hotellihuone oli ollut kylmä, ja sen vaihdettuaan ei hän ollut nukkutunt lainkaan koska uuden huoneen lähistöllä oli rakennustyömaa. Nainen pyysi saada vaihtaa paikkaa myös lentokoneessa, mistä helpotuin suuresti, mutta hän tuli hetken päästä takaisin koska paikka ei miellyttänyt. Olin kuullut 15 minuutissa enemmän valitusta kun koko 2,5 kk aikana yhteensä, joten tuijotin mieli täysin turta edessäni olevaa penkkiä, mutta mielessäni hakkasin päätäni sitä vasten, ja mietin, jos tätä jatkuu koko lentomatkan ajan suomeen, olisiko tarpeeksi aihetta tehdä anonyymi ilmoitus terrorismista ennen nousua?

Tansaaniassaha mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, stressiä ja kiirettä ei tunneta, joten kyllä, oli vaikeaa palata takaisin. Olen nyt ollut puolitoista viikko Suomessa, ja alan pikkuhiljaa taas tottua elämän pieniin ihmeisiin, kuten että vesi joka tulee hanasta on juotavaa, sen lämpötilaa voi säädellä (!!!), akkuja ei tarvitse ladata koko ajan, pissalle ei tarvitse mennä varmuuden vuoksi,  taskulamppua ei tarvitse kantaa mukana, netti toimii, ruokaa on ja se on hyvää (siis paitsi maultaan, niin se ei myöskään ole vähän homeessa, kuten esim. juusto, joka oli ollut jääkaapsissa, ja sähkökatkoksen tullen ollut huoneenlämmössä vuorokauden, ja sitten taas kylmässä..ja sitä syötiin silti) mutta ennen kaikkea kaikki materiaali mitä haluta saattaa on ostettavissa, kysymys täällä  ei ole siitä etteikö vaikka Buranaa ole saatavilla koko maassa. 

Sulattelen vieläkin kaikkea kokemaani, ja odottelen, milloin tajuan itse mitä kaikkea olen tämän syksyn aikana kokenut. Olen todella kiitollinen kaikesta tuesta mitä olen saanut, ja on ollut todella kivaa kuulla kuinka moni on ollut reissustani kiinnostunut ja mielenkiinnolla seurannut. Eli kiitos kaikesta palautteesta!
Olen vielä vähän "hujalla", on niin vaikeaa selittää ja pukea kaikkea sanoiksi, joten nämä jälkitunnelmat taitaa tulla pienissä osissa sitä mukaa kun itse pysyn kärryillä. Tiedän tehneeni paljon asioita, joita moni ei varmaan tule ikinä kokemaan, mutta samalla tuntuu niin oudolta kun en osaa myötäelää omaa elämääni vielä kunnolla, tai tajuta, että tässä tarinassa päähenkilöna on ollut minä itse, eikä joku muu jonka tarinaa kerron, vaan omia kokemuksiani. Kertomani asiat, jotka kuulostavat todella hirveiltä, ja niinäkin hetkinä kun tunsin itseni täysin olemattomaksi, voimattomaksi ja tietämättömäksi, oli minulla minulla jotenkin turvallien olo ja tiesin, että Taivaan isällä on koko ajan homma hallussa, eli hakuna matata.

Paluumatkani kotiin jännitti aika lailla, koska minun piti matkustaa kotiin yksin. Ensin 200km Mbeyaan autolla (Hellu ja Asha lähti saattamaan) sitten pienellä lentokoneella Dar es salamiin, Darista Istambuliin ja sieltä kotiin. Darissa minulla oli 10h odotus, joten olin ajatellut meneväni hotelliin siksi aikaa, mutta päädyinkin istumaan hotellin ravintolaan koska huone siellä maksoi 120 dollaria. Rahat olivat muutenkin vähissä, joten ajattelin, että jos kehtaisin istua täällä about 01.00 yöllä, voisin sitten mennä lentokentälle, sillä lentoni lähti vasta myöhään yöllä ja siellä olisi kuulemma pitänyt odotella ulkona. Luulin, että hotellissa on pankkiautomaatti, mutta kävi ilmi että ei ole, kuskini halusi 60 dollaria kyydistä ja minulla oli käteisenä 47 dollaria ja 30 000 TSH, ja jotain shillinkihiluja mikä on noin 15€. Rahani riittäisivät siis juuri ja juuri kyytiin, mutta en pystyisi istua hotellin ravintolassa tilaamatta mitään ja olin sitä paitsi sylnyt viimeksi aamupalaa 12 h aikasemmin. Ainoa kortti mikä minulla oli mukan on tämä ihana kapistus nimeltä visa electron, oikea visa ei kerennyt luokseni postissa, enkä tiennyt toimiiko electron ravintolassa, ennen kun olin jo tilannut ensimmäisen juomani. Jos se ei toimisi, olisin jo nyt miinuksella. Onnekseni kortti toimi, koska lähin automaatti oli kadun toisella puolella, mutta oli jo pimeää, ja tuolla 2,5 miljoonan ihmisen kaupungissa, jossa tunsin yhden, oli liian riskialtista lähteä pimeällä kulkemaan. Nauroin lentokentällä itsekseni, että meniköhän tämän nyt vähän liian tiukille, kun huomasin että lompakossani on rahaa jäljellä 1 dollari.

All for today, jatkan kirjoittamista taas joku toinen päivä kun saan ajatuksia kasaan ja lisään myös kuvia paremmalla ajalla.

Hyvää uutta vuotta!

- Ella