Tavarataivas

Kerroin jo aijemmin pienestä tytöstä, joka on valloittanut sydämeni täysin. Yritin saada yhteyden hänen isään orpolan mamojen kautta ja viesti oli vihdoinkin mennyt perille, joten Abigailin isä Leonard tuli käymään Ilembulassa. Abigailin isä on neljän lapsen yksinhuoltaja, Abigailin äidin kuoltua synnytykseen viisi kuukautta sitten. Keskustelimme ja kyselin yhtä sun toista perheen elämään liittyvää, jotta tietäisin miten voisin tukea parhaiten tämän pienen lapsen tulevaisuutta. 

Selitin, että suomessa kaikilla lapsilla on kummit, ja haluaisin olla Abigailn kummitäti. Haluan varmistaa, että Abigail pysyy koulussa, eikä esimerkiksi jää peltotöihin vanhempana koulun sijaan. Jossain vaiheessa kysyin myös Abigailin koko nimen ja muut tiedot, koska hänen potilaspaperit ovat hukassa ja niitä tarvitsee jos hän sairastuu. Isä sanoi että toista nimeä ei ole, mutta pyysi minua keksimään sellaisen! Olin todella otettu, vaikka mieleeni ei kyllä putkahtanut mitään järkevää nimiehdotusta. Kysyin siksi Abigailin äidin nimeä, kun ajattelin, että hänen olisi kiva kantaa jotain muistoa äidistään, kun yhtään muistikuvaa äidistä ei tytöllä ikinä tule olemaan. Joten siinä hän nyt on, Abigail Rhoida Sapali -minun rakas kummityttöni.

Mitäs muuta? 

Täällä lembulassa on pulaa lähes kaikesta, mutta samaan aikaan täällä on paljon sellaista tavaraa mitä sairaalan on lähetetty ulkomailta mutta lojuu kontin pohjalla käyttämättömänä. Kun sain kuulla asiasta meinasi minulla mennä totaalihermot, en voinnut käsittää miksi minun pitäisi yrittää lähettää tänne mitään jos niitä tavaroita ei kuitenkaan käytetä. Mietiskelin pari päivää ja juttelin paikallisen anestesiologin kanssa asiasta. Tein listan asioista mitä täällä heidän mielestään tarvitsee, sen sijaan että mietiskelen mitä he minun mielestäni tarvitsevat. Täällä kun leikkaussali pyörii ilman saturaatiomittaria, he eivät koe/tiedä tarvitsevansa vaikka sydänkäyrää piirtävää EKG-laitetta. Ja vaikka EKG olisinkn, mitä väliä sillä nyt loppupeleissä on kun ei kaapissa ole muuta kuin adrenaliiniä in case of reaaaaaaaaal emergency,  eikä defibrilaattoria ole. Jos verenpaineet laskee tosi alas ei vaihtoehtoja ole montaa muuta kun tippa täysille ja kädet ristiin. 

No, ei siinä sitten mitään. Olin kotona kun meidän amerikkalainen osa-aika kämppis Lincoln soitti ja kysyi osaanko saksaa. Kerroin, että olen lukenut lukiossa neljä kurssia, enkä todellakaan tule puhumaan kenellekkään saksaa, mutta ymmärrän kyllä tekstiä, jos olen ainoa saksaa edes vähän ymmärtävä tässä kylässä. Lincoln oli löytänyt tietokoneen, mitä kukaan paikallinen ei osanut asentaa ja siksi lojui käyttämättömänä nurkassa. Täällä ei ihan kovin moni ole koskaan käyttänyt tietokonetta, joten Lincolnin oli tarkoitus näyttää ATK:n alkeet. Ongelmana oli, että kone oli lahjoitus saksasta jossa on saksankielinen Windows XP- käyttöjärjestelmä, ja kieli olisi pitänyt osata vaihtaa englanniksi tai swahiliksi. Eli jos täällä on ketään kuka tietää miten windows xp:ssä vaihdetaan kieli ilman asennus cd:tä niin kertokaa please.

Siinä hetkessä kuitenkin tajusin, että eivät nämä ihmiset tahallaan jätä lahjoitustavaroita käyttämättä, he eivät vain tiedä miten niitä käytetään. Otin siis asiakseni opettaa heitä käyttämään näitä juttuja mitä täällä jo on, tai ainakin niitä mitä itse osaan käyttää. Enhän itsekään todellakaan tiedä miten jokaista vempainta käytetään. Toissapäivänä olen kuitenkin opettanut neuvolasssa miten ruotsista lahjoituksena tullut hemoglobiinilaite toimii, sekä samana päivänä leikkurin anestesiologille kanyylin päälle laitettavan teippilapun tarkoitus. Heille kaikki paketit näyttävät samalta, ja saman kanyylilapun voi myös tehdä tavallisella teipillä, tosin se on hankalampaa ja aikaa vievää, mutta toimii, joten eivät ole siksi perehtyneet asiaan. En minäkään varmaan suomessa avaisi jokaista pakettia, jonka käyttötarkoitusta en tunne ja jossa on päällä mahdoton määrä swahilinkielistä tekstiä. 

Tänään menimme yhdessä neuvolan ylihoitajan sekä hommamies Davidin kanssa availemaan amerikasta tullutta konttia. Kontti oli tullut amerikasta syyskuussa 2010, ja oli katon rajaan asti täynnä tavaraa. Sieltä lähdimme availemaan paketti paketilta tavaraa eri osastoille, jonka käyttötarkoituksen näytin tavaraa annettaessa. Joistakin asioista otin vain yhden malliksi, selitin tarkoituksen ja kysyin, haluavatko he käyttää tätä. Siis ihmisille, jotka ovat tottuneet elämään ilman mitään erikoisuuksia, on hankalaa markkinoida "turhaa" tavaraa, kun pääasiallinen painopiste sairaalassa on, että potilas ei kuole. Muistanpahan tästä eteenpäin, kun sairaalalle tulevaisuudessa jotain lähetän, laitan kissan kokoisilla kirjaimilla mukaan tavaroiden käyttötarkoituksen.

Sattui muuten niin sopivasti, että täällä Ilembulassa on nyt suomalainen eläkeläispsriskunta Aino ja Hannu, koska löydettiin vanha kirjoituskone jota en todellakaan osaa käyttää, mutta Aino ja Hannu käyttivät sitä kun mitäkin iphonea ja opettivat sitten neuvolassa miten se toimii. Tosi näppärää ottaen huomioon, että täällä ei ole läheskään aina sähköä ja muutenkin Nurse Eneah oli hyvin onnellinen kirjoituskoneesta.

Meillä on taas sähkökatko, joten saapi nähdä milloin tästäkin ipadistä loppuu akku. Vesikatko kesti tällä kertaa pari päivää, sillon peruuntui kaikki suunnitellut leikkaukset ja minun suihkupäivä. Vettä tuli taivaalta kuitenkin kuin saavista kaatamalla, koska kolme päivää sitten täällä alkoi sadekausi, ja  nyt sitä  sitten tulee melkein koko ajan ja täysiä. Ihmiset ovat onnellisia kun saavat alkaa viljelemään pitkä kuivan kauden jälkeen. Tässä meidän naapurit viljelyhommissa.

Huomenna lähdemme viikoksi Mufindiin, mutta siellä ei taida toimia netti, joten kierron sitten ensiviikonloppuna taas juttuja Tansaaniasta. Saapi nähdä mitä viikko tuleva viikko tuo tullessaan, jänskättää vähän!

Kilometripostaus

Olen yrittänyt monta kertaa viikon aikana saada kirjoitettua tänne, mutta jostain syystä en saanut kerrotuksi mitään. Hautajaisten jälkeen on ollut yhtä sun toista härdelliä, ja ehkä välillä tiettyjen asioiden suhteen tarvitsee hiukan sulattelua, niin iloisten kuin surullisten asioiden vuoksi. Eli kilometripostausvaroitusta vaan kaikille.

Viime viikolla olin seuraamassa nuoren naisen synnytystä. Kaikki tapahtui luonnolisesti, niin kuin täällä on tapana, mutta äiti ei jostain syystä jaksanut ponnistaa tarpeeksi. Ponnistusvaihe piteni ja äiti pidätti hengitystä jatkuvasti valtavien kipujen vuoksi. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, oli lapsi kauttaaltaan sininen ja veltto. Pulssi oli heikko eikä vauva reagoinut mihinkään ärsykkeisiin. Toinen hoitaja lähti etsimään ambua pesulasta. Kun ambu vihdoin löytyi alkoi ventilaatio tuottamaan tulosta ja vauva alkoi pikkuhiljaa tokenemaan. Olin helpottunut ja lähdin onnellisena kiertämään teho-osastoa paikallisen lääkärin kanssa. 

Teholla oli kuusi potilasta, joista yksi oli ollut meillä viisi päivää aijemmin sektiopotilaana. Potilaan sektio (eli keisarinleikkaus) alkoi normaalisti, ja terve lapsi syntyi maailmaan. Kahta tuntia myöhemmin äiti kuitenkin kiidätettiin takaisin leikkaussaliin, sillä hän vuoti hallitsemattomasti verta ja oli shokissa. Koko leikkurin lattia oli punainen. Hän sai kaksi pussia verta, jota onneksi oli silloin saatavilla. Maha leikattiin uudelleen auki, ja vuotokohtaa etsittiin, mutta turhaan. Niinpä kirurgi sanoi, ettei mitään ole enään tehtävissä, joten potilas suljettiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli jo siinä vaiheessa menettänyt niin runsaasti verta, ettei häntä mikään enää pelastaisi. Olin hyvin hämmentynyt, ja siinä vaiheessa mietin, että kohta on sitten yksi neljän tunnin ikäinen orpolapsi lisää. Rukoilin ihmettä, enkä kestänyt ajatusta siitä että taas yksi pieni lapsi joutuu kasvamaan ilman äitiä. 

Kun sitten viisi päivää myöhemmin kiersin teho-osastoa lääkärin kanssa, huomasin yllätyksekseni että se sama, kuiviin vuotanut nainen oli edelleen elossa! Hän nojaili sängynlaitaa vasten ja oli täysin tajuissaan. Kysyin lääkäriltä, eikö hänen pitänyt olla kuollut, johon lääkäri totesi, että verenvuoto oli lakannut itsekseen ja hän on ihmeen kaupalla virkonnut viime päivien aikana. Tämä sama potilas kotiutettiin tänään, viikkoa myöhemmin. 

Voitte kuvitella, kuinka onnellisena lähdin teho-osastolta takaisin synnärille katselemaan pientä toipilasta, joka ventilaation avulla saatiin paria tuntia aijemmin virkoamaan, ainoastaan huomatakseni, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Vauva oli jätetty paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan hoidettavaksi, jonka työtä seurasi viisi ruotsalaista sairaanhoitajaopiskelijaa. Huomasin ohimennen, että vauvan kynnenaluset olivat oudon näkoiset, sellaiset tummat ja sinertävät. Pyysin paikallista opiskelijaa kääntämään lapsi ja katsomaan lapsen korvanleihtiä, jotka myös osoittautuivat täysin sinisiksi. En tietenkään ollut ikinä ennen nähnyt syanoottista lasta, mutta pediatrian kurssilta muistin sen verran että tajusin mistä on kyse, eli lapsi kärsi hapenpuutteesta. Puhuin paikallisen opiskelijan kanssa ja kysyin, mitä mustat kynnenaluset ja siniset korvanlehdet hänen mielestään tarkoittavat. Hän mietiskeli hetken ja totesi, että oho, joo onhan tämä syanoottinen tosiaan, mutta hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koska hän rupatteli ruotsaisten opiskelijoiden kanssa ja lapsi oli sitä paitsi tiiviisti kapaloitu. Pyysin häntä hakemaan happilaitteen välittömästi ja aloimme hapettamaan lasta tuloksetta. Nappasin lapsen syliin, avasin ikkunat ja keinuttelin pientä tyttöä siinä toivossa, että hän alkaisi virkoamaan. Kello läheni kahtatoista ja paikallinen opiskelija sanoi että hänen on nyt lähdettävä kouluun, eikä hän haluaisi jättää lasta yksin. Hän pyysi minua jäämään, ja sanoi että näytän siltä että tiedän mitä olen tekemässä, "and It's all gonna be fine, just don't leave, okay?" Sanoin että en todellakaan tiedä mitä teen, mutta jos vaihtoehtona on että lapsi kuolee yksin mytyssä kapaloituna pidän mielummin häntä sylissä loppuun asti.

Kaksi ruotsalaista opiskelijaa oli edelleen kanssani huoneessa. Pyysin heitä jäämään, jotta voitaisiin vuorotella lounaan yli. Tästä seuraavasta asiasta olen vieläkin niin kiukkunen, etten tiedä onko tätä edes järkevää kirjoittaa tänne, kirjoitan nyt kuitenkin. Tytöt sanoivat, että he eivät halua olla missään tekemisissä kuolevan lapsen kanssa, eivätkä he halua kantaa vastuuta hänen kuolemastaan. He eivät haluneet ottaa tyttöä edes syliin, vaan lähtivät ja jättivät minut yksin. Soitin Helille tuhannen kiukkuisen avautumispuhelun, en siis ollut vihainen siitä että he jättivät minut yksin, vaan vihainen siitä että he ovat lähes valmiita sairaanhoitajia ja heidän moraalikäsitys on noin vajaa. No, jatkoin hapettamista ja Heli tuli käymään. Siinä vaiheessa oli tapahtunut jonkun näköinen vuoronvaihto, ja paikalle saapui valmis sairaanhoitaja. Hän katseli sylissäni olevaa lasta ja pudisteli päätään, vähän sen näköisenä kun miltä ihminen täällä näyttää sanoessaan "poole", eli "olen pahoillani." 

Tilanne päättyi onnellisesti, kun vaihdoin vauvalle kuivan kapalon. Taputtelin ja kuivailin lasta, kun tyttö yllättäen alkoi itkeä ja virkosi. Olin niin onnellinen ja helpottunut, että en varmaan ikinä enää tulee kokemaan tuota tunteiden vuoristorataa uudelleen. Tosin oikeasti tilanne valkeni minulle vasta myöhemmin, tuntuu että minulle tuli pikkupaniikki vasta jälkeenpäin, koska itse tilanteessa otin aika rennosti, kuten kuvasta näkyy.

Muuta tapahtunutta tällä viikolla: 

Tänään näin elämäni ensimmäisen abortin. Kuten en ikinä ennenkään ole tuominnut ketään joka tekee abortin, en tuomitse nytkään. Mutta uskon, että aika moni äiti päättäisi pitää lapsen, jos he tietäisivät miltä kaavinta näyttää. Abortti on täällä laitonta, ja kaavinta suoritettiin koska äiti oli joko itse, tai kadulla yrittänyt aborttia.

Teholla oli myös potilas joka oli tuotu lähes reagoimattomana sairaalaan. Hän oli saanut kuulla, että hänen tätinsä on kuollut, ja mennyt tajuttomaksi. Tässä taas saa mietiskellä ihmismielen kummallisuuksia, sillä teholle tullessaan potilaan GCS eli Glascow Coma Scale oli 4/15. Seuraavana päivänä potilas oli taas tajuissaan eikä misään koomasta tietoakaan. 

Muuten meillä on täällä Hellun kanssa oikeen letkeetä, käytiin mm. Dalladalla-seikkailulla Njombessa, josta enemmän Helin blogissa lets-just-go.blogspot.fi

                       Brofist nipo Njombe!

All for now! Ehkä joku todella jaksoi lukea tämän kilometripostauksen. Kwaheri!