Tavarataivas

Kerroin jo aijemmin pienestä tytöstä, joka on valloittanut sydämeni täysin. Yritin saada yhteyden hänen isään orpolan mamojen kautta ja viesti oli vihdoinkin mennyt perille, joten Abigailin isä Leonard tuli käymään Ilembulassa. Abigailin isä on neljän lapsen yksinhuoltaja, Abigailin äidin kuoltua synnytykseen viisi kuukautta sitten. Keskustelimme ja kyselin yhtä sun toista perheen elämään liittyvää, jotta tietäisin miten voisin tukea parhaiten tämän pienen lapsen tulevaisuutta. 

Selitin, että suomessa kaikilla lapsilla on kummit, ja haluaisin olla Abigailn kummitäti. Haluan varmistaa, että Abigail pysyy koulussa, eikä esimerkiksi jää peltotöihin vanhempana koulun sijaan. Jossain vaiheessa kysyin myös Abigailin koko nimen ja muut tiedot, koska hänen potilaspaperit ovat hukassa ja niitä tarvitsee jos hän sairastuu. Isä sanoi että toista nimeä ei ole, mutta pyysi minua keksimään sellaisen! Olin todella otettu, vaikka mieleeni ei kyllä putkahtanut mitään järkevää nimiehdotusta. Kysyin siksi Abigailin äidin nimeä, kun ajattelin, että hänen olisi kiva kantaa jotain muistoa äidistään, kun yhtään muistikuvaa äidistä ei tytöllä ikinä tule olemaan. Joten siinä hän nyt on, Abigail Rhoida Sapali -minun rakas kummityttöni.

Mitäs muuta? 

Täällä lembulassa on pulaa lähes kaikesta, mutta samaan aikaan täällä on paljon sellaista tavaraa mitä sairaalan on lähetetty ulkomailta mutta lojuu kontin pohjalla käyttämättömänä. Kun sain kuulla asiasta meinasi minulla mennä totaalihermot, en voinnut käsittää miksi minun pitäisi yrittää lähettää tänne mitään jos niitä tavaroita ei kuitenkaan käytetä. Mietiskelin pari päivää ja juttelin paikallisen anestesiologin kanssa asiasta. Tein listan asioista mitä täällä heidän mielestään tarvitsee, sen sijaan että mietiskelen mitä he minun mielestäni tarvitsevat. Täällä kun leikkaussali pyörii ilman saturaatiomittaria, he eivät koe/tiedä tarvitsevansa vaikka sydänkäyrää piirtävää EKG-laitetta. Ja vaikka EKG olisinkn, mitä väliä sillä nyt loppupeleissä on kun ei kaapissa ole muuta kuin adrenaliiniä in case of reaaaaaaaaal emergency,  eikä defibrilaattoria ole. Jos verenpaineet laskee tosi alas ei vaihtoehtoja ole montaa muuta kun tippa täysille ja kädet ristiin. 

No, ei siinä sitten mitään. Olin kotona kun meidän amerikkalainen osa-aika kämppis Lincoln soitti ja kysyi osaanko saksaa. Kerroin, että olen lukenut lukiossa neljä kurssia, enkä todellakaan tule puhumaan kenellekkään saksaa, mutta ymmärrän kyllä tekstiä, jos olen ainoa saksaa edes vähän ymmärtävä tässä kylässä. Lincoln oli löytänyt tietokoneen, mitä kukaan paikallinen ei osanut asentaa ja siksi lojui käyttämättömänä nurkassa. Täällä ei ihan kovin moni ole koskaan käyttänyt tietokonetta, joten Lincolnin oli tarkoitus näyttää ATK:n alkeet. Ongelmana oli, että kone oli lahjoitus saksasta jossa on saksankielinen Windows XP- käyttöjärjestelmä, ja kieli olisi pitänyt osata vaihtaa englanniksi tai swahiliksi. Eli jos täällä on ketään kuka tietää miten windows xp:ssä vaihdetaan kieli ilman asennus cd:tä niin kertokaa please.

Siinä hetkessä kuitenkin tajusin, että eivät nämä ihmiset tahallaan jätä lahjoitustavaroita käyttämättä, he eivät vain tiedä miten niitä käytetään. Otin siis asiakseni opettaa heitä käyttämään näitä juttuja mitä täällä jo on, tai ainakin niitä mitä itse osaan käyttää. Enhän itsekään todellakaan tiedä miten jokaista vempainta käytetään. Toissapäivänä olen kuitenkin opettanut neuvolasssa miten ruotsista lahjoituksena tullut hemoglobiinilaite toimii, sekä samana päivänä leikkurin anestesiologille kanyylin päälle laitettavan teippilapun tarkoitus. Heille kaikki paketit näyttävät samalta, ja saman kanyylilapun voi myös tehdä tavallisella teipillä, tosin se on hankalampaa ja aikaa vievää, mutta toimii, joten eivät ole siksi perehtyneet asiaan. En minäkään varmaan suomessa avaisi jokaista pakettia, jonka käyttötarkoitusta en tunne ja jossa on päällä mahdoton määrä swahilinkielistä tekstiä. 

Tänään menimme yhdessä neuvolan ylihoitajan sekä hommamies Davidin kanssa availemaan amerikasta tullutta konttia. Kontti oli tullut amerikasta syyskuussa 2010, ja oli katon rajaan asti täynnä tavaraa. Sieltä lähdimme availemaan paketti paketilta tavaraa eri osastoille, jonka käyttötarkoituksen näytin tavaraa annettaessa. Joistakin asioista otin vain yhden malliksi, selitin tarkoituksen ja kysyin, haluavatko he käyttää tätä. Siis ihmisille, jotka ovat tottuneet elämään ilman mitään erikoisuuksia, on hankalaa markkinoida "turhaa" tavaraa, kun pääasiallinen painopiste sairaalassa on, että potilas ei kuole. Muistanpahan tästä eteenpäin, kun sairaalalle tulevaisuudessa jotain lähetän, laitan kissan kokoisilla kirjaimilla mukaan tavaroiden käyttötarkoituksen.

Sattui muuten niin sopivasti, että täällä Ilembulassa on nyt suomalainen eläkeläispsriskunta Aino ja Hannu, koska löydettiin vanha kirjoituskone jota en todellakaan osaa käyttää, mutta Aino ja Hannu käyttivät sitä kun mitäkin iphonea ja opettivat sitten neuvolassa miten se toimii. Tosi näppärää ottaen huomioon, että täällä ei ole läheskään aina sähköä ja muutenkin Nurse Eneah oli hyvin onnellinen kirjoituskoneesta.

Meillä on taas sähkökatko, joten saapi nähdä milloin tästäkin ipadistä loppuu akku. Vesikatko kesti tällä kertaa pari päivää, sillon peruuntui kaikki suunnitellut leikkaukset ja minun suihkupäivä. Vettä tuli taivaalta kuitenkin kuin saavista kaatamalla, koska kolme päivää sitten täällä alkoi sadekausi, ja  nyt sitä  sitten tulee melkein koko ajan ja täysiä. Ihmiset ovat onnellisia kun saavat alkaa viljelemään pitkä kuivan kauden jälkeen. Tässä meidän naapurit viljelyhommissa.

Huomenna lähdemme viikoksi Mufindiin, mutta siellä ei taida toimia netti, joten kierron sitten ensiviikonloppuna taas juttuja Tansaaniasta. Saapi nähdä mitä viikko tuleva viikko tuo tullessaan, jänskättää vähän!