Via Mufindi

Vuoristokylä Mufindi oli kaikkea keskellä ei mitään. Maisemat olivat hulppeat vuorien ja sademetsän ympäröimässä kylässä. Itse kyläkylä oli vähän korkeammalla kun missä me asuimme, sillä vapaaehtoisten maja oli rakennettu orpokotien viereen. Mufindin kuusi orpokotia on suunniteltu nimenomaan kodiksi näille lapsille, jotka eivät 2-vuotiaina pääse isän tai muiden sukulaisten luo. Ikähaitari oli siis pikkuvauvasta teineihin. 

Orpokodit olivat tunnelmaltaan todella lämpimiä, sillä jokaisessa orpokodissa asui Mama. Lapset vaikuttivat henkisesti terveemmiltä, kuin esimerkiksi ilembulan orpolapset. Tästä esimerkkinä, että Mufindin orvot tulivat reippaasti syliin, mutta eivät takertuneet kaksin käsin kaulan ympäri itkua huutaen kun heidät päästi alas. Materialistista puutetta heillä kyllä oli senkin edestä. Äiti lähetti paketillisen vaatteita, joita on tullut sukulaisiltä ja ystäviltä tänne vietäväksi. Vien ne kaikki Mufindiin, koska siellä ei todellakaan ollut varaa valita mitä lapselle laittaa päälle. Vuorilla oli auringonlaskun jälkeen oikeasti kylmä, eikä taloissa ole tietenkään lämmitystä. Sukat, pitkähihaset paidat ja sellaiset ysärilegginsit mitä ainakin itselläni oli pienenä päällä, ovat Mufindiin enemmän kuin tarpeen, kestovaipoista puhumattakaan. Vaippoja oli todella huonosti, ja siksi vauvoilla olikin vaippana harso ja muovipussin riekale. Voitte kuvitella kuinka hyvin ne piti, tai kuinka nihkeältä te tuntuvat. Kaikki pyykit pestään tietenkin käsin. 

Mitäs muuta? 

Mufindissa asuu Amerikasta Mufindin peräkylään muutanut Wintonin perhe. Mies on professori, ja heillä on 9000 oppilasta kyläkouluissa ympäri Tansaaniaa, Malawia ja Ruandaa. Vaimo Susan ei ole koulutukseltaan hoitaja, mutta itseoppinut sellainen, ja arvostukseni häntä kohtaan on mieletön. Susan kulkee kylillä talosta taloon etsien köyhiä sairaita, joilla ei ole mitään chänssiä maksaa sairaalakäyntejä, lääkkeistä puhumattakaan. Hän on tavallaan  Mufindin "Leena Pasanen", syy Mufindin peräkylien HIV-tietoisuuteen ja on siis estänyt monen ihmisen sairaudenetenemisen jarruttavien lääkkeiden avulla. Ei täällä kukaan ennen Susania tiennyt mikä HIV on ja miksi ihmiset kuolee kuin kärpäset.

 

Alla on kuva kylällä tapaammesta miehestä, kahdeksan lapsen yksinhuoltaja-isästä, joka kuolee kohta AIDS:iin. Kävimme yhdessä Susanin, Leenan ja kahden muun suomalaisen sairaanhoitajan kanssa hänen luonaan viemässä kipulääkettä ja muuta oloa lievittävää asiaa. Ei ole sanoja, jotka riittävät osoittamaan tarpeeksi myötätuntoa tälle miehelle. Luojan kiitos täällä saa sanoa "pole". Mikään suomenkielinen sana ei kuvaa tätä myötätunnon ilmaisua paremmin. Tuon ihmisen luona Afrikan todellisuus iski jälleen vasten kasvoja, vaikka välillä täällä olemiseen tottuu niin ettei HIV-tä enää "näe" samalla tavalla. Tai siis, miten tämän nyt selittäisin oikeasti? Siis, suomessa ollessani minulle HIV:llä ei ollut kasvoja. Se oli sairaus, josta olen lukenut lukemattomia lehtisiä, keräyslippaita, joiden ohi olen kävellyt, ja sairaus "jolle ei voi mitään". Täällä olen kuitenkin oppinut, että kyllä voi. Meillä täällä Ilembulassa ja lähistöllä olevassa kylässä testataan ihmisiä jatkuvasti, sen mukaan, mitä testiin tarvittavaa reagenssia on saatavilla. Jokainen raskaana oleva nainen joka osoittautuu HIV-positiiviseksi ja saa mahdollisuuden aloittaa estolääkityksen raskauden aikana, tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsen HIV-tartunnan mahdollisuus on n. 2%, eli hyvin pieni, ja estää siten taudin leviämisen. Muutkin, kuin raskaana olevat, saavat lääkkeiden avulla monta vuotta lisäaikaa, esimerkiksi olemaan lapsille hyvä isä ja perheen elanto, kuten tämä mies on Susanin kertoman mukaan esimerkillisesti ollut. Täällä Tansaaniassa ollessani olen kuitenkin myös sokeutunut eri tavalla tähän tautiin. Leikkurissa työskentelen olettaen että jokaisella on HIV, oman turvallisuuteni vuoksi, mutta siis en kyllä enää ikinä pelkäisi kätellä HIV-positiivistä ihmistä, sillä ei se kättelemällä tartu. Heidän kassaan on jatkuvasti tekemisissä, he ovat työkavereita, kylän lapsia, isiä, äitejä, siis tavallisia ihmisiä.

Viime sunnuntaina osallistuin Ilembulan "kids clubiin", joka on myös nurse Aidan aikaansaannoksia, eli tämän saman ihailtavan ihmisen joka myös pyörittää aikaisemmin mainittua palliative care-ryhmää. Tänä sunnuntaina Kids clubiin oli tullut n. 50 HIV-positiivistä lasta ja kourallinen vanhempia. Kids clubin tarkoitus on kertoa lapsille heidän sairaudesta, mutta myös antaa vertaistukea lapsille ja vähentää sairauden tuomaa häpeän määrää. Mitä vähemmän HIV on tabu, sitä helpommin ihmiset menevät testeihin, ja mistäs sen parempi aloittaa tämä asennemuutos kuin lapsista. Osa lapsista oli kävellyt 20 km kids clubiin, mutta sen verran oli kyllä leveää hymyä koko porukka kun eteen laitettiin mehua ja keksiä, että näytti olevan tulemisen arvoista.  

Minä ja nurse Aida töissä

Joku on ehkä kuullut pienestä Zulea tytöstä, jonka vuoksi pystytimme pienen fb-keräyksen. Zuleaa odotetaan tänään Maanantaina saapuvaksi Ilembulaan, ja rahat ihonsiirtoa varten on koossa! Toivottavasti leikkaus voidaan suorittaantällä viikolla jotta pääsen mukaan seuraamasn, ja onpa hänelläkin sitten yksi tuttu naama leikkaussalissa. Kiitos kaikki te, jotka osallistuitte keräykseen. Kerron Zuleasta vielä myöhemmin lisää kun uutta tietoa tihkuu. Ihanaa, että siellä Suomessa on niin monta auttavaa kättä! 

Zulean haavanhoitoa

Nyt sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, meillä oli viimeviikolla vieraita täällä Ilembulassa! Mufindista paleltuneena ja nälkäisinä löytyneet  Anni ja Maria suomesta, jotka urheasti tsemppasivat kolmatta viikkoa paikallisessa kotimajoituksessa Mufindin peräkylässä. Tytöt ovat siis eläneet paikallisittain syöden lähinnä styroksin ja veden sekoituksen makuista maissivelli-ugalia, riisiä ja pottusoppaa. No ajattelimme, että he tarvitsevat pienen breikin, ja kutsuimme heidät tänne meille Ilembulaan, johon houkuttimeksi kelpasi "Meillä on suihku". Maria oli löytymisvaiheessa jo täysin paikallistunut, ja kysyi, "No onko teillä mitään vatia missä pestä vaatteet?" Johon vastasimme "No siis meillä on lavuaari". Anni ja Maria ovat hieno esimerkki siitä, miten tsempataan toisiaan niin myötä, kuin vastavadissa, ja myös hieno muistutus siitä, miten meidän omat standardit "hienosta elämisestä" ovat madaltuneet. Tänään loikoilimme Helin kanssa meidän puoliksi romahtaneella takaterassilla, ja mietiskelin rahan kulutusta sanoen "Mieti kuin paljon rahaa menis jos täällä olis joku kunnon kauppa, kuten esim Oryx". Oryx on about kahden neliön kokoinen huoltoasema, josta toki saa paljon tavaraa näihin olosuhteisiin verrattuna, mutte se että milloin siitä tuli minulle kunnon kauppa on minulle pieni mysteeri. Suomessa ilmeisesti pyörryn onnesta R-kiskalla. Minä ja Heli eletään täällä kuitenkin kuin kuninkaalliset paikallisiin verrattiuna, vaikka meillä ei ole esim jääkaappia tai hellaa, tai no, oikeastaan mitään mitä meillä suomessa on. Ruoka on sitä mitä mamat osaavat tehdä perunasta, pastasta, porkkanasta, riisistä, sipulista, paprikasta ja tomaatista ja sitkeistä lihapaloista, eli aika yksitoikkoista, mutta ei siinä mitään vikaa ole. Mufindissa luonamme asui yhden yön kämppiksemme vieraana paikallinen 19-vuotias tyttö Maria. Syöimme meidän Mufindin maman tekemää ruokaa yhdessä, ja kysyin, että mitä hän yleensä syö kotona? Siihen tyttö vastasi, että "Ugali and rice". Jaajaa... Jatkoin kysymällä, mites jouluna, syöttekö jotain erityistä? Johon hän sanoi reippaasti "Yes, if my mother has money then also potato". Aloin hiukan häpeillen lappaamaan suuhun edessämme olevaa ruokaa, jota en ollut ajatellut syödä loppuun, koska se oli mielestäni pahaa. Ajattelinkin vaihtaa puheenaihetta, ja kysyin häneltä, että mitä hän touhuaa koulun jälkeen? Siihen tyttö vastasi että "fetsh water" ja minä olin tukehtua currykastikkeeseen häpeillen omaa hyvääosaisuuttani. 

Tässä vielä muutama asiaankuulumaton kuva kuluneelta viikolta!

Mufindin koululaisia

Minä ja kaverini Enjo, "Vitanooo!" 

Annin ja Marian naapurinlapset, jotka kuulemma eivät osaneet mm. Ilmeillä ja näyttää kieltä vielä n. kk sitten

Rakas pieni Abigail ja hämmentävä kylpyhetki

Hyvää joulunodotusta!

Tavarataivas

Kerroin jo aijemmin pienestä tytöstä, joka on valloittanut sydämeni täysin. Yritin saada yhteyden hänen isään orpolan mamojen kautta ja viesti oli vihdoinkin mennyt perille, joten Abigailin isä Leonard tuli käymään Ilembulassa. Abigailin isä on neljän lapsen yksinhuoltaja, Abigailin äidin kuoltua synnytykseen viisi kuukautta sitten. Keskustelimme ja kyselin yhtä sun toista perheen elämään liittyvää, jotta tietäisin miten voisin tukea parhaiten tämän pienen lapsen tulevaisuutta. 

Selitin, että suomessa kaikilla lapsilla on kummit, ja haluaisin olla Abigailn kummitäti. Haluan varmistaa, että Abigail pysyy koulussa, eikä esimerkiksi jää peltotöihin vanhempana koulun sijaan. Jossain vaiheessa kysyin myös Abigailin koko nimen ja muut tiedot, koska hänen potilaspaperit ovat hukassa ja niitä tarvitsee jos hän sairastuu. Isä sanoi että toista nimeä ei ole, mutta pyysi minua keksimään sellaisen! Olin todella otettu, vaikka mieleeni ei kyllä putkahtanut mitään järkevää nimiehdotusta. Kysyin siksi Abigailin äidin nimeä, kun ajattelin, että hänen olisi kiva kantaa jotain muistoa äidistään, kun yhtään muistikuvaa äidistä ei tytöllä ikinä tule olemaan. Joten siinä hän nyt on, Abigail Rhoida Sapali -minun rakas kummityttöni.

Mitäs muuta? 

Täällä lembulassa on pulaa lähes kaikesta, mutta samaan aikaan täällä on paljon sellaista tavaraa mitä sairaalan on lähetetty ulkomailta mutta lojuu kontin pohjalla käyttämättömänä. Kun sain kuulla asiasta meinasi minulla mennä totaalihermot, en voinnut käsittää miksi minun pitäisi yrittää lähettää tänne mitään jos niitä tavaroita ei kuitenkaan käytetä. Mietiskelin pari päivää ja juttelin paikallisen anestesiologin kanssa asiasta. Tein listan asioista mitä täällä heidän mielestään tarvitsee, sen sijaan että mietiskelen mitä he minun mielestäni tarvitsevat. Täällä kun leikkaussali pyörii ilman saturaatiomittaria, he eivät koe/tiedä tarvitsevansa vaikka sydänkäyrää piirtävää EKG-laitetta. Ja vaikka EKG olisinkn, mitä väliä sillä nyt loppupeleissä on kun ei kaapissa ole muuta kuin adrenaliiniä in case of reaaaaaaaaal emergency,  eikä defibrilaattoria ole. Jos verenpaineet laskee tosi alas ei vaihtoehtoja ole montaa muuta kun tippa täysille ja kädet ristiin. 

No, ei siinä sitten mitään. Olin kotona kun meidän amerikkalainen osa-aika kämppis Lincoln soitti ja kysyi osaanko saksaa. Kerroin, että olen lukenut lukiossa neljä kurssia, enkä todellakaan tule puhumaan kenellekkään saksaa, mutta ymmärrän kyllä tekstiä, jos olen ainoa saksaa edes vähän ymmärtävä tässä kylässä. Lincoln oli löytänyt tietokoneen, mitä kukaan paikallinen ei osanut asentaa ja siksi lojui käyttämättömänä nurkassa. Täällä ei ihan kovin moni ole koskaan käyttänyt tietokonetta, joten Lincolnin oli tarkoitus näyttää ATK:n alkeet. Ongelmana oli, että kone oli lahjoitus saksasta jossa on saksankielinen Windows XP- käyttöjärjestelmä, ja kieli olisi pitänyt osata vaihtaa englanniksi tai swahiliksi. Eli jos täällä on ketään kuka tietää miten windows xp:ssä vaihdetaan kieli ilman asennus cd:tä niin kertokaa please.

Siinä hetkessä kuitenkin tajusin, että eivät nämä ihmiset tahallaan jätä lahjoitustavaroita käyttämättä, he eivät vain tiedä miten niitä käytetään. Otin siis asiakseni opettaa heitä käyttämään näitä juttuja mitä täällä jo on, tai ainakin niitä mitä itse osaan käyttää. Enhän itsekään todellakaan tiedä miten jokaista vempainta käytetään. Toissapäivänä olen kuitenkin opettanut neuvolasssa miten ruotsista lahjoituksena tullut hemoglobiinilaite toimii, sekä samana päivänä leikkurin anestesiologille kanyylin päälle laitettavan teippilapun tarkoitus. Heille kaikki paketit näyttävät samalta, ja saman kanyylilapun voi myös tehdä tavallisella teipillä, tosin se on hankalampaa ja aikaa vievää, mutta toimii, joten eivät ole siksi perehtyneet asiaan. En minäkään varmaan suomessa avaisi jokaista pakettia, jonka käyttötarkoitusta en tunne ja jossa on päällä mahdoton määrä swahilinkielistä tekstiä. 

Tänään menimme yhdessä neuvolan ylihoitajan sekä hommamies Davidin kanssa availemaan amerikasta tullutta konttia. Kontti oli tullut amerikasta syyskuussa 2010, ja oli katon rajaan asti täynnä tavaraa. Sieltä lähdimme availemaan paketti paketilta tavaraa eri osastoille, jonka käyttötarkoituksen näytin tavaraa annettaessa. Joistakin asioista otin vain yhden malliksi, selitin tarkoituksen ja kysyin, haluavatko he käyttää tätä. Siis ihmisille, jotka ovat tottuneet elämään ilman mitään erikoisuuksia, on hankalaa markkinoida "turhaa" tavaraa, kun pääasiallinen painopiste sairaalassa on, että potilas ei kuole. Muistanpahan tästä eteenpäin, kun sairaalalle tulevaisuudessa jotain lähetän, laitan kissan kokoisilla kirjaimilla mukaan tavaroiden käyttötarkoituksen.

Sattui muuten niin sopivasti, että täällä Ilembulassa on nyt suomalainen eläkeläispsriskunta Aino ja Hannu, koska löydettiin vanha kirjoituskone jota en todellakaan osaa käyttää, mutta Aino ja Hannu käyttivät sitä kun mitäkin iphonea ja opettivat sitten neuvolassa miten se toimii. Tosi näppärää ottaen huomioon, että täällä ei ole läheskään aina sähköä ja muutenkin Nurse Eneah oli hyvin onnellinen kirjoituskoneesta.

Meillä on taas sähkökatko, joten saapi nähdä milloin tästäkin ipadistä loppuu akku. Vesikatko kesti tällä kertaa pari päivää, sillon peruuntui kaikki suunnitellut leikkaukset ja minun suihkupäivä. Vettä tuli taivaalta kuitenkin kuin saavista kaatamalla, koska kolme päivää sitten täällä alkoi sadekausi, ja  nyt sitä  sitten tulee melkein koko ajan ja täysiä. Ihmiset ovat onnellisia kun saavat alkaa viljelemään pitkä kuivan kauden jälkeen. Tässä meidän naapurit viljelyhommissa.

Huomenna lähdemme viikoksi Mufindiin, mutta siellä ei taida toimia netti, joten kierron sitten ensiviikonloppuna taas juttuja Tansaaniasta. Saapi nähdä mitä viikko tuleva viikko tuo tullessaan, jänskättää vähän!

Kilometripostaus

Olen yrittänyt monta kertaa viikon aikana saada kirjoitettua tänne, mutta jostain syystä en saanut kerrotuksi mitään. Hautajaisten jälkeen on ollut yhtä sun toista härdelliä, ja ehkä välillä tiettyjen asioiden suhteen tarvitsee hiukan sulattelua, niin iloisten kuin surullisten asioiden vuoksi. Eli kilometripostausvaroitusta vaan kaikille.

Viime viikolla olin seuraamassa nuoren naisen synnytystä. Kaikki tapahtui luonnolisesti, niin kuin täällä on tapana, mutta äiti ei jostain syystä jaksanut ponnistaa tarpeeksi. Ponnistusvaihe piteni ja äiti pidätti hengitystä jatkuvasti valtavien kipujen vuoksi. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, oli lapsi kauttaaltaan sininen ja veltto. Pulssi oli heikko eikä vauva reagoinut mihinkään ärsykkeisiin. Toinen hoitaja lähti etsimään ambua pesulasta. Kun ambu vihdoin löytyi alkoi ventilaatio tuottamaan tulosta ja vauva alkoi pikkuhiljaa tokenemaan. Olin helpottunut ja lähdin onnellisena kiertämään teho-osastoa paikallisen lääkärin kanssa. 

Teholla oli kuusi potilasta, joista yksi oli ollut meillä viisi päivää aijemmin sektiopotilaana. Potilaan sektio (eli keisarinleikkaus) alkoi normaalisti, ja terve lapsi syntyi maailmaan. Kahta tuntia myöhemmin äiti kuitenkin kiidätettiin takaisin leikkaussaliin, sillä hän vuoti hallitsemattomasti verta ja oli shokissa. Koko leikkurin lattia oli punainen. Hän sai kaksi pussia verta, jota onneksi oli silloin saatavilla. Maha leikattiin uudelleen auki, ja vuotokohtaa etsittiin, mutta turhaan. Niinpä kirurgi sanoi, ettei mitään ole enään tehtävissä, joten potilas suljettiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli jo siinä vaiheessa menettänyt niin runsaasti verta, ettei häntä mikään enää pelastaisi. Olin hyvin hämmentynyt, ja siinä vaiheessa mietin, että kohta on sitten yksi neljän tunnin ikäinen orpolapsi lisää. Rukoilin ihmettä, enkä kestänyt ajatusta siitä että taas yksi pieni lapsi joutuu kasvamaan ilman äitiä. 

Kun sitten viisi päivää myöhemmin kiersin teho-osastoa lääkärin kanssa, huomasin yllätyksekseni että se sama, kuiviin vuotanut nainen oli edelleen elossa! Hän nojaili sängynlaitaa vasten ja oli täysin tajuissaan. Kysyin lääkäriltä, eikö hänen pitänyt olla kuollut, johon lääkäri totesi, että verenvuoto oli lakannut itsekseen ja hän on ihmeen kaupalla virkonnut viime päivien aikana. Tämä sama potilas kotiutettiin tänään, viikkoa myöhemmin. 

Voitte kuvitella, kuinka onnellisena lähdin teho-osastolta takaisin synnärille katselemaan pientä toipilasta, joka ventilaation avulla saatiin paria tuntia aijemmin virkoamaan, ainoastaan huomatakseni, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Vauva oli jätetty paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan hoidettavaksi, jonka työtä seurasi viisi ruotsalaista sairaanhoitajaopiskelijaa. Huomasin ohimennen, että vauvan kynnenaluset olivat oudon näkoiset, sellaiset tummat ja sinertävät. Pyysin paikallista opiskelijaa kääntämään lapsi ja katsomaan lapsen korvanleihtiä, jotka myös osoittautuivat täysin sinisiksi. En tietenkään ollut ikinä ennen nähnyt syanoottista lasta, mutta pediatrian kurssilta muistin sen verran että tajusin mistä on kyse, eli lapsi kärsi hapenpuutteesta. Puhuin paikallisen opiskelijan kanssa ja kysyin, mitä mustat kynnenaluset ja siniset korvanlehdet hänen mielestään tarkoittavat. Hän mietiskeli hetken ja totesi, että oho, joo onhan tämä syanoottinen tosiaan, mutta hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koska hän rupatteli ruotsaisten opiskelijoiden kanssa ja lapsi oli sitä paitsi tiiviisti kapaloitu. Pyysin häntä hakemaan happilaitteen välittömästi ja aloimme hapettamaan lasta tuloksetta. Nappasin lapsen syliin, avasin ikkunat ja keinuttelin pientä tyttöä siinä toivossa, että hän alkaisi virkoamaan. Kello läheni kahtatoista ja paikallinen opiskelija sanoi että hänen on nyt lähdettävä kouluun, eikä hän haluaisi jättää lasta yksin. Hän pyysi minua jäämään, ja sanoi että näytän siltä että tiedän mitä olen tekemässä, "and It's all gonna be fine, just don't leave, okay?" Sanoin että en todellakaan tiedä mitä teen, mutta jos vaihtoehtona on että lapsi kuolee yksin mytyssä kapaloituna pidän mielummin häntä sylissä loppuun asti.

Kaksi ruotsalaista opiskelijaa oli edelleen kanssani huoneessa. Pyysin heitä jäämään, jotta voitaisiin vuorotella lounaan yli. Tästä seuraavasta asiasta olen vieläkin niin kiukkunen, etten tiedä onko tätä edes järkevää kirjoittaa tänne, kirjoitan nyt kuitenkin. Tytöt sanoivat, että he eivät halua olla missään tekemisissä kuolevan lapsen kanssa, eivätkä he halua kantaa vastuuta hänen kuolemastaan. He eivät haluneet ottaa tyttöä edes syliin, vaan lähtivät ja jättivät minut yksin. Soitin Helille tuhannen kiukkuisen avautumispuhelun, en siis ollut vihainen siitä että he jättivät minut yksin, vaan vihainen siitä että he ovat lähes valmiita sairaanhoitajia ja heidän moraalikäsitys on noin vajaa. No, jatkoin hapettamista ja Heli tuli käymään. Siinä vaiheessa oli tapahtunut jonkun näköinen vuoronvaihto, ja paikalle saapui valmis sairaanhoitaja. Hän katseli sylissäni olevaa lasta ja pudisteli päätään, vähän sen näköisenä kun miltä ihminen täällä näyttää sanoessaan "poole", eli "olen pahoillani." 

Tilanne päättyi onnellisesti, kun vaihdoin vauvalle kuivan kapalon. Taputtelin ja kuivailin lasta, kun tyttö yllättäen alkoi itkeä ja virkosi. Olin niin onnellinen ja helpottunut, että en varmaan ikinä enää tulee kokemaan tuota tunteiden vuoristorataa uudelleen. Tosin oikeasti tilanne valkeni minulle vasta myöhemmin, tuntuu että minulle tuli pikkupaniikki vasta jälkeenpäin, koska itse tilanteessa otin aika rennosti, kuten kuvasta näkyy.

Muuta tapahtunutta tällä viikolla: 

Tänään näin elämäni ensimmäisen abortin. Kuten en ikinä ennenkään ole tuominnut ketään joka tekee abortin, en tuomitse nytkään. Mutta uskon, että aika moni äiti päättäisi pitää lapsen, jos he tietäisivät miltä kaavinta näyttää. Abortti on täällä laitonta, ja kaavinta suoritettiin koska äiti oli joko itse, tai kadulla yrittänyt aborttia.

Teholla oli myös potilas joka oli tuotu lähes reagoimattomana sairaalaan. Hän oli saanut kuulla, että hänen tätinsä on kuollut, ja mennyt tajuttomaksi. Tässä taas saa mietiskellä ihmismielen kummallisuuksia, sillä teholle tullessaan potilaan GCS eli Glascow Coma Scale oli 4/15. Seuraavana päivänä potilas oli taas tajuissaan eikä misään koomasta tietoakaan. 

Muuten meillä on täällä Hellun kanssa oikeen letkeetä, käytiin mm. Dalladalla-seikkailulla Njombessa, josta enemmän Helin blogissa lets-just-go.blogspot.fi

                       Brofist nipo Njombe!

All for now! Ehkä joku todella jaksoi lukea tämän kilometripostauksen. Kwaheri! 

"We love you, but God loves you even more"

 Suru saapui Ilembulaan eilen, kun ystävämme Alatupela kuoli pitkän kamppailun jälkeen. Alatupela kuului palliative-care hoidon piiriin, ja kävimme Nurse Aidan kanssa hänen luonaan joka toinen päivä. Hautajaiset pidettiin hänen kotikylässään Iguassa koko kylän voimin. Kirkon jälkeen kävelimme pitkänä saattueena hautuumaalle, ja istuidumme puun juurelle kuuntelemaan hautaansiunausta. Musiikki ja rytmit ovat afrikkalaiseen tapaan iso osa seremoniaa. On ihana taas jälleen kerran huomata kuinka iso perhe tämä kylä on.

    Vas. Nurse Aida, Heli, Alatupelan veli, Äiti, sisko, minä, tädit ja enot.

                               

Kaikki vievät perheelle lahjan, ja äidille viedään tavallisesti kanga, johon on kirjoitettu suruvalittelu. Meidän antamassa kangassa luki kutakuinkin näin: "Tulimpenda ila mungu kampenda zaidi yetu sisi", eli "We love you, but God loves you even more". Olin valokuvannut Alatupelaa pari viikkoa sitten, joten käytiin eilen illalla Helin kanssa makambakossa teettämässä kuvat. Oli ihanaa pystyä antaa jotain erityisen tärkeää perheelle. Eihän ihmisillä täällä ole tavallisesti valokuvia itsestään.

Hautaansiunauksen jälkeen kävelimme peltojen läpi Alatupelan kotiin. Meidät otettiin vastaan kunniavieraina ja pääsimme suremaan muun perheen kanssa taloon sisään. Oli sydäntä särkevää istua pienessä majassa ja nähdä Äidin tuskaista itkua. Siinä pienessä huoneessa oli minun laskujeni mukaan meidän lisäksi 32 ihmistä, eli siskot, veljet, enot ja muut lähisukulaiset. Hautajaisissa oli n. 300 henkeä, eli täällä suree kirjaimellisesti koko kylä. Kaikille tarjottiin lämmin ruoka.

                               

Tässä vaiheessa olisi varmaan myös hyvä mainita, että 17.12 klo 10-14 Kokkolan lähetyssopissa on mahdollista tukea palliative care:in, sekä orpokodin toimintaa ostamalla kahvia ja pullaa. Kaikki tuotot menevät lyhentämättömänä perille.

Ilembulan naurua ja hämmentäviä hetkiä

Olen nyt työskennellyt leikkaussalissa neljä viikkoa, enkä tiedä sopeudunko enää ikinä suomalaiseen sairaalaan. Tietyt asiat ovat täällä niin päin honkia, etten tiedä pitäisikö oikeasti itkeä vai nauraa. Tämän sairaalan hygieniatasosta kertoo se, että leikkaussalissa pörrää kärpäsiä eikä mikään ole kertakäyttöistä, paitsi kanyylit. Spinaalineulat ja intubaatiossa käytettävät nielutuubit pestään käytön jälkeen. Steriilit liinat ovat täällä pesunkestäviä kangasliinoja, joten suomalaisiin olosuhteisiin verrattuna ainoa yhdistävä tekijä on tummanvihreä väri.

Olen kuitenkin saanut nähdä paljon, ja jo nyt paljon enemmän leikkauksia kuin viime harjoitteluni aikana päiväkirurgialla. Täällä ei pahemmin tutkita, vaan leikataan maha auki ja katsellaan mitä tehdään. Gastrokirurgisia ja gynekologisia leikkauksia on lähes päivittäin, joten näen lähes joka päivä sektion, mikä on minun "lemppari"-leikkaus. Se miten täällä vauvaa ja äitiä hoidetaan on niin absurdia näin suomalaisen näkökulmasta, että en taaskaan tiedä onko itkun vai naurun paikka. Viimeisinä kertoina olen itse hakenut lapsen syliin lämmittelemään kun vauva jätetään syntymän jälkeen pyödälle myttyyn. Äidit eivät useinkaan ole erityisen tunteikkaita sektion aikana, eikä heitä huomioida erityisemmin. Kirurgia onnitellaan ensimmäisenä lapsen syntymän jälkeen. Palaan tähän asiaan joskus myöhemmin...

Hämmentävin leikkaussalikokemukseni oli tässä viikko sitten, kun olin katsomassa kohdunpoistoa, eli TAH:ta. Leikkaus oli juuri alkanut kun saavuin saliin. Vahdin tippapulloa ja keskityin anestesiakaavakkeen täyttelyyn, kun suureksi yllätyksekseni mahasta vedettiin ulos vauva! Olin tulkannut leikkaustaulun väärin, mutta oli hieman hämmentävä tilanne. Nauroin niin paljon, että hepulilleni ei tahtonut tulla loppua. 

Päivät täällä ovat niin samanlaisia, että minulla ja Hellulle kaikki tapahtui "eilen". Meillä ei yleensä ole mitään käsitystä viikonpäivistä. Ainoat ajat joista täällä tarvitsee olla tietoinen on ruoka-ajat, kl. 8, 13 ja 18. Tänään olimme savannilla kuljeskelemassa ennen auringonlaskua. Maisemasta tulee lähinnä mieleen leijonakuningas leffa. Koin muuten pienimuotoisen "ahaa"-elämyksen kn Hellu hertoi, että esim "Simba" tarkoittaa swahiliksi leijona. It all makes sense now! 

Eilen pidimme semi-tyttöjenillan meidän rappuulla. Siihen kuului asianmukaiset juotavat ilman syötävää täysikuun valossa. Aijemmin illalla kokkailimme hampurilaisia yhdessä meidän "mamojen" kanssa. Oli kieltämättä hämmentävimmät hampurilaiset ever, mutta maku oli melkein oikea ja se tunne kun saa syödä jotain "normaalia" mihin ei ole lisätty esim. porkkanaa tai inkivääriä vääriin paikkoihin on sanoinkuvaamattoman mahtava. 

Ellu ja Hellu kittää ja kuittaa. 

Ps: Kiitos Julia! 5 metriä harsokangasta ja muuta tarpeellista orpolaan tuli perille. Lähetyksessä kesti 10 päivää. Alle 2kg paketit tulevat nopeammin, kun niitä ei tarvitse tullata.

Minun afrikkani

Habari! Nyt olen vihdoinkin saanut toimivan blogin pystyyn ja kirjoitan tästä eteenpäin Tansanian-kuulumisia tänne, jotta loputkin sukulaiset jotka eivät vielä ole facebookin ihmeelliseen maailmaan tutustuneet, pääsisivät seuraamaan kuulumisiani Tansaniasta. Kirjoitan tänne kuitenkin pääasiassa itseäni varten, jotta voin sitten joskus myöhemmin palata takaisin näihin muistoihin. 

Neljä viikkoa sitten saavuin maahan jännittyneenä ja olinkin hyvin pian päästä pyörällä kaikesta mikä täällä on erilaista kun meillä Suomessa. Maitamme eivät yhdistä tavat, ei pukeutuminen, ei liikennekulttuuri, eikä varsinkaan aikakäsitys, saatika raha. Silti maailma pyörii täälläkin, aurinko nousee joka päivä ja kaikki asiat hoituu omalla painollaan. 

Aluksi kuitenkin kaikki tuntui oudolta. Ensimmäisen kunnon liikenneshokin koin pääkaupungissa Dar es Salaamissa, josta ajoimme 700km Tansanian läpi tänne Ilembulaan. Järkyttävässä aamuruuhkassa ajoimme jalkakäytävää pitkin kohti päätietä. Tiellä tehtiin jotain tietöitä, ei sillä että se olisi sitä kaaoksen määrää selittänyt millään tavalla mutta enivei. Jossain vaiheessa meidän piti päästä vastakkaiselle puolelle tietä, joka myöskin oli jalkakäytävä, mutta päästäksemme sinne meidän oli ylitettävä välissämme oleva vastaantulevien kaista ja sekin oli ihan tukossa. Liikenteen keskellä seisoi poliisi tuijottamassa liikennettä (ohjaamassa olisi liian vahva ilmaisu) ja kun sitten oli aika ylittää katu ja teimme jotain mikä vastaisi U-käännöstä motarilla, näytti keskellä seisonut poliisi kuskillemme peukkua ja myötäili tarkoittaen "hienosti tehty, nice move!"

Voisin puhua loputtomiin asioista, jotka ovat täällä erilaisia kuin meillä Suomessa, ja toivon kaikesta täkäläisestä sählingistä huolimatta niin usein, että kotimaassani olisi edes ripaus afrikkaa. Näistä ihmisistä kertoo paljon esimerkiksi se, kun olin mahataudissa ja sana kantautui eteenpäin, tuli ovelleni kolme afrikkalaista kertomaan suruvalittelut. Myöhemmin he tulivat vielä tarkastamaan vointini ja tuomaan minulle vartavasten tehtyä chabatti-leipää ja keittoa. Lähimmäisen rakkaus, mikä näissä ihmisissä asuu on ihailtavaa. Täällä pahoitellaan toisten puolesta sanomalla "pole", ja tätä myötätunnon ilmaisua voi siis soveltaa kaikkeen kompastumisesta lähimmäisen kuolemaan. Täällä myös tervehditään kaikkia, ja kaikki on aina hyvin, siis "Nzuri!". Täällä ei siis valitella sairauksia eikä kenenkään epäonnea, vaan keskitytään siihen mikä on hyvin. Sairaalassa minua tervehditään sanomalla "Habari sister Ella!" johon vastaan esimerkiksi "Nzuri my brother / sister!" ja sitten kätellään ja lyödään nyrkkejä yhteen ja nauretaan ja taas kätellään! 

Positiivisuus tarttuu, enkä todellakaan muista millon olisin viimeksi ollut näin huoleton. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, miten nämä ihmiset selviävät kaikesta pahasta joka heitä koettelee. HIV-turmeleman maan tapa selvitä on yhteinen asenne ja heidän suurin rikkautensa on olla murehtimatta huomista. 

Vielä yksi asia josta voisin kertoa on iloinen uutinen siitä, että toiveeni kummitytön saamisesta saattaa todellakin toteutua. Täällä on lapsi, pienen pieni Abigail jota olen rakastanut siitä asti kun näin hänet ensimmäisen kerran. Abigailn äiti on kuollut, mutta isä elää, ja pääsen luultavasti tapaamaan Abigailin isän tässä kunhan häneen saadaan yhteys. Haluan varmistaa että Abigail pääsee kouluun, ja yritän keksiä jonkun järkevän systeeemin miten saan maksettua koululle suoraan Abigailin lukukausimaksut. Tyttö on kuitenkin nyt vasta 4kk eikä koulu ole vielä ajankohtainen moneen vuoteeen. Jos joskus saan adoptoida lapsen niin olen hänet jo löytänyt. Valitettavasti Tansaanian laidsäädäntö tekee ulkomaanadoptiosta lähes mahdottoman.

Tansaaniassa tapahtunutta 21.10 - 1.11.2013

1.11.2013

Kultuurishokki nr. 3

Jambo! Voisin taas kertoa vähän juttuja tält puolelt jokkee. Tansaaniassa mikään ei tapahdu silloin kun pitää, vaan silloin kunnon sen aika. Ensinnäkin täällä päivä alkaa kl. 6, mutta heille se on 00.00, mikä tarkoittaa esimerkiksi että heille kl. 10 on kl. 4 AM. Ikinä ei kannata kysyä reittiohjeita mihinkään, sillä he selittävät reitin "väärinpäin" katsoen päämäärästä tänne. Voitte siis kuvitella sitä hämmennyksen määrää, joskus joudun ajattelemaan niin paljon että aivoihin sattuu. Tänään ajattelin alkaa sopeutumaan paikalliseen kulttuuriin oikeasti, ja myöhästyin tyytyväisenä töistä puolisen tuntia, eli menin töihin kl. 9.30. Leikkauksen oli määrä alkaa kl. 10, joten kl. 12.45 aloimmekin valmistella potilasta leikkausta varten. Kukaan ei ole koskaan kiukkuinen, sanaa kiire tai stressi ei tunneta, kukaan ei valita vaikka heillä olisi kaikki syy valittaa. Lounaalla käväisin kotona, ja huomasin että meidän terassilla notkuilee nuori poika. Kysyin, että samahani, ecxuse me, why are you on our balcony? - hello, i'm resting here! - öö okay, are you working in the garden? No, just resting! Please let me continue now! Hmm...selevä.

Huomenna meillä on taas teema lauantai. Otamme siis joka viikonloppu 2-3 lasta meille ja keksimme jotain hauskaa. Viime viikon punkkabileet oli menestys, joten taidamme jatkaa samalla linjalla. Samalla lapset saavat päivän verran yksilöllistä huomiota, mikä on näille pikkuisille iso asia. Hauskaa viikonloppua sinne tois puol jokkee! 

25.10.2013

Kulttuurishokki nr. 2

Eilen aamupäivällä olin elämäni ensimmäisessä keisarinleikkauksessa. Leikkauksen hoiti suomalainen kirurgi ja terve tyttö syntyi, vaikka olikin hurjan näköistä. iltapäivällä olin mukana vielä kolmessa luonnollisessa synnytyksessä, joten päivän vauvasaldo 3 tyttöä ja poika. Luonnolliset synnytykset tapahtuivat kirjaimellisesti luonnollisesti, ei epiduraalia, kohdunkaulapuudutusa, ilokaasua ei mitään. Ei edes lämmintä pulloa selän taakse lievittämään kipua, kun hanasta tulee vain kylmää vettä, eikä moisesta oltu kuultukaan kun sellaista ehdotin lievittämään supistuksia. Sairaanhoitajaopiskelijat purskahtivat nauruun kun kerroin miten suomessa synnytetään. Eivät meinanneet uskoa kun sanoin että isät ovat yleensä mukana synnytyksessä ja saavat leikata napanuoran. Siinä vaiheessa kun olin käynyt kaikki puudutusmahdollisuudet läpi ja kerroin että monet kuuntelevat musiikkiä vaikka ipodista rentoutuakseen, he luulivat että pelleilen.

Illalla olimme paikallisten opiskelijoiden kanssa pelaamassa lentopalloa, ja oli kivaa tutustua paikallisiin nuoriin.

Herkkähermoisille varoitus, että ei kannata välttämättä lukea tästä eteenpäin. 

Nyt on ensimmäiset tansaaniakyyneleet itketty. Olin juuri kylällä kotikäynnillä paikallisen sairaanhoitaja Aidan kanssa. Lähdimme isolla ambulanssimaasturilla matkaan, joka oli sinäänsä jo mielenkiintoinen kokemus. Pienessä savimajassa meitä oli vastassa päivän potilas, ihosyöpää sairastava nuori nainen jolla puolet kasvoista ja päästä oli mädäntyeet. Nainen sairasti albinismiä, joten hän oli afrikkaalainen valkoihoinen. Teimme hänelle haavanhoitoa. En ole ikinä säälinyt ketään niin paljon. Albiinot täällä ovat poppamiesten suosiossa joten heidät tapetaan elleivät he ehdi kuolla ihosyöpään ennen sitä. Tämä ihminen pysäytti minut totaalisesti, ja sai minut tuntemaan niin monta eri tunnetta, että en edes sanoiksi sitä osaa purkaa. Hän ei voi mennä mihinkään, eikä edes olla ulkona paitsi pimeällä jos sitäkään kykenee tekemään. Olen nyt tilannut basibactia suomesta, jot saataisiin haava edes vähän parempaan kuntoon kuin nyt. Huhhuh.

21.10.2013

Kultuurishokki nr. 1

Ilembula on sähkön ja veden puuttesta huolimatta ihana paikka. Olin tänään ensimmäistä päivää sairaalassa ja tapasin potilaan jonka hemoglobiini (Hb) oli 18. Se kertoo aika paljon millaisia tapauksia täällä on. En nyt avarra sairaalan maailmaa tämän enempää, mutta tilastollisesti noin joka neljäs täälläpäin on HIV-positiivinen. Vielä en ole paljoa sairaalassa ehtinyt tehdä. Viikonlopun olen kuitenkin ollut orpokodissa hoitamassa orpoja vauvoja. Nuorin on 3kk ja vanhin 2-vuotta. Tansaanialaiset mamat eivät ilmeisesti leiki muuten vaan lasten kanssa. Tavallisesti vauvat kulkee selässä mukana kapaloituna tehden arjen askareita, joten mikäpä sen viihtyisämpää. Orvot vauvat eivät kuitenkaan saa samaa kohtelua. Orpolan yhdeksän vauvaa saattaa olla monta tuntia yksin leikkihuoneessa sillä aikaa kun "Mamat" esim pesee pyykkiä. Siinä hieman tulee mietittyä, kun suomalainen äiti potee tuskaa jättää vauva pariksi tunniksi hoitoon kauppareissun ajaksi, ja vielä ihmisen kanssa joka leikkii ja loruilee vauvalle koko sen ajan, niin täällä vauva viedään aitaukseen jossa seurana on kahdeksan muuta vauvaa. Se hirveä metakka siitä kenen suomalainen lapsi on lyönyt ketäkin tarhassa tuntuu aika pieneltä siihen verrattuna, kun kaksi vuotias, kolme kuukautinen ja kuusi vuoden vanhaa lapsosta leikkii tai itkee keskenään ilman ketään. Vauvat ovat monena aamuna olleen niskaa myöten pissassa, ja täällä vaipat vaihdetaankin arvioltamme 2-3 kertaa/päivä. Olemme siis auttaneet siellä joka päivä. Vauvat ovat olleen koivn apaattisia, mutta nyt pienimmälläkin on alkanut hymy irtoamaan. Vielä kukaan ei ole sanonut sanaakaan. 7kk vanha ei osaa käänyä. 1v 3kk opetamme kävelemään. 

 Huomenna lähdemme mufindiin, johon on matkaa n. 30km. Sieltä saa maitoa ja juustoa ja sellaisia luksuselintarvikkeita! Oletan, että suomessa on kylmä ja luntakin ehkä? Tänään kun pesin hiuksia ämpäri kädessä kylmällä vedellä jossa on ameeboja ja muita bakteereja, ajattelin että en enää ikinä valita mistään. All for now! Marille Hämeenaholle vielä tiedoksi, että kestovaipat tuli todella tarpeeseen! Kiitos vielä niistä ja kaikesta muuta avusta koko suvulle ja muille jotka ovat auttaneet, teidän avulla autan nyt ilembulan lapsia