Kilometripostaus

Olen yrittänyt monta kertaa viikon aikana saada kirjoitettua tänne, mutta jostain syystä en saanut kerrotuksi mitään. Hautajaisten jälkeen on ollut yhtä sun toista härdelliä, ja ehkä välillä tiettyjen asioiden suhteen tarvitsee hiukan sulattelua, niin iloisten kuin surullisten asioiden vuoksi. Eli kilometripostausvaroitusta vaan kaikille.

Viime viikolla olin seuraamassa nuoren naisen synnytystä. Kaikki tapahtui luonnolisesti, niin kuin täällä on tapana, mutta äiti ei jostain syystä jaksanut ponnistaa tarpeeksi. Ponnistusvaihe piteni ja äiti pidätti hengitystä jatkuvasti valtavien kipujen vuoksi. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, oli lapsi kauttaaltaan sininen ja veltto. Pulssi oli heikko eikä vauva reagoinut mihinkään ärsykkeisiin. Toinen hoitaja lähti etsimään ambua pesulasta. Kun ambu vihdoin löytyi alkoi ventilaatio tuottamaan tulosta ja vauva alkoi pikkuhiljaa tokenemaan. Olin helpottunut ja lähdin onnellisena kiertämään teho-osastoa paikallisen lääkärin kanssa. 

Teholla oli kuusi potilasta, joista yksi oli ollut meillä viisi päivää aijemmin sektiopotilaana. Potilaan sektio (eli keisarinleikkaus) alkoi normaalisti, ja terve lapsi syntyi maailmaan. Kahta tuntia myöhemmin äiti kuitenkin kiidätettiin takaisin leikkaussaliin, sillä hän vuoti hallitsemattomasti verta ja oli shokissa. Koko leikkurin lattia oli punainen. Hän sai kaksi pussia verta, jota onneksi oli silloin saatavilla. Maha leikattiin uudelleen auki, ja vuotokohtaa etsittiin, mutta turhaan. Niinpä kirurgi sanoi, ettei mitään ole enään tehtävissä, joten potilas suljettiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli jo siinä vaiheessa menettänyt niin runsaasti verta, ettei häntä mikään enää pelastaisi. Olin hyvin hämmentynyt, ja siinä vaiheessa mietin, että kohta on sitten yksi neljän tunnin ikäinen orpolapsi lisää. Rukoilin ihmettä, enkä kestänyt ajatusta siitä että taas yksi pieni lapsi joutuu kasvamaan ilman äitiä. 

Kun sitten viisi päivää myöhemmin kiersin teho-osastoa lääkärin kanssa, huomasin yllätyksekseni että se sama, kuiviin vuotanut nainen oli edelleen elossa! Hän nojaili sängynlaitaa vasten ja oli täysin tajuissaan. Kysyin lääkäriltä, eikö hänen pitänyt olla kuollut, johon lääkäri totesi, että verenvuoto oli lakannut itsekseen ja hän on ihmeen kaupalla virkonnut viime päivien aikana. Tämä sama potilas kotiutettiin tänään, viikkoa myöhemmin. 

Voitte kuvitella, kuinka onnellisena lähdin teho-osastolta takaisin synnärille katselemaan pientä toipilasta, joka ventilaation avulla saatiin paria tuntia aijemmin virkoamaan, ainoastaan huomatakseni, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Vauva oli jätetty paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan hoidettavaksi, jonka työtä seurasi viisi ruotsalaista sairaanhoitajaopiskelijaa. Huomasin ohimennen, että vauvan kynnenaluset olivat oudon näkoiset, sellaiset tummat ja sinertävät. Pyysin paikallista opiskelijaa kääntämään lapsi ja katsomaan lapsen korvanleihtiä, jotka myös osoittautuivat täysin sinisiksi. En tietenkään ollut ikinä ennen nähnyt syanoottista lasta, mutta pediatrian kurssilta muistin sen verran että tajusin mistä on kyse, eli lapsi kärsi hapenpuutteesta. Puhuin paikallisen opiskelijan kanssa ja kysyin, mitä mustat kynnenaluset ja siniset korvanlehdet hänen mielestään tarkoittavat. Hän mietiskeli hetken ja totesi, että oho, joo onhan tämä syanoottinen tosiaan, mutta hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koska hän rupatteli ruotsaisten opiskelijoiden kanssa ja lapsi oli sitä paitsi tiiviisti kapaloitu. Pyysin häntä hakemaan happilaitteen välittömästi ja aloimme hapettamaan lasta tuloksetta. Nappasin lapsen syliin, avasin ikkunat ja keinuttelin pientä tyttöä siinä toivossa, että hän alkaisi virkoamaan. Kello läheni kahtatoista ja paikallinen opiskelija sanoi että hänen on nyt lähdettävä kouluun, eikä hän haluaisi jättää lasta yksin. Hän pyysi minua jäämään, ja sanoi että näytän siltä että tiedän mitä olen tekemässä, "and It's all gonna be fine, just don't leave, okay?" Sanoin että en todellakaan tiedä mitä teen, mutta jos vaihtoehtona on että lapsi kuolee yksin mytyssä kapaloituna pidän mielummin häntä sylissä loppuun asti.

Kaksi ruotsalaista opiskelijaa oli edelleen kanssani huoneessa. Pyysin heitä jäämään, jotta voitaisiin vuorotella lounaan yli. Tästä seuraavasta asiasta olen vieläkin niin kiukkunen, etten tiedä onko tätä edes järkevää kirjoittaa tänne, kirjoitan nyt kuitenkin. Tytöt sanoivat, että he eivät halua olla missään tekemisissä kuolevan lapsen kanssa, eivätkä he halua kantaa vastuuta hänen kuolemastaan. He eivät haluneet ottaa tyttöä edes syliin, vaan lähtivät ja jättivät minut yksin. Soitin Helille tuhannen kiukkuisen avautumispuhelun, en siis ollut vihainen siitä että he jättivät minut yksin, vaan vihainen siitä että he ovat lähes valmiita sairaanhoitajia ja heidän moraalikäsitys on noin vajaa. No, jatkoin hapettamista ja Heli tuli käymään. Siinä vaiheessa oli tapahtunut jonkun näköinen vuoronvaihto, ja paikalle saapui valmis sairaanhoitaja. Hän katseli sylissäni olevaa lasta ja pudisteli päätään, vähän sen näköisenä kun miltä ihminen täällä näyttää sanoessaan "poole", eli "olen pahoillani." 

Tilanne päättyi onnellisesti, kun vaihdoin vauvalle kuivan kapalon. Taputtelin ja kuivailin lasta, kun tyttö yllättäen alkoi itkeä ja virkosi. Olin niin onnellinen ja helpottunut, että en varmaan ikinä enää tulee kokemaan tuota tunteiden vuoristorataa uudelleen. Tosin oikeasti tilanne valkeni minulle vasta myöhemmin, tuntuu että minulle tuli pikkupaniikki vasta jälkeenpäin, koska itse tilanteessa otin aika rennosti, kuten kuvasta näkyy.

Muuta tapahtunutta tällä viikolla: 

Tänään näin elämäni ensimmäisen abortin. Kuten en ikinä ennenkään ole tuominnut ketään joka tekee abortin, en tuomitse nytkään. Mutta uskon, että aika moni äiti päättäisi pitää lapsen, jos he tietäisivät miltä kaavinta näyttää. Abortti on täällä laitonta, ja kaavinta suoritettiin koska äiti oli joko itse, tai kadulla yrittänyt aborttia.

Teholla oli myös potilas joka oli tuotu lähes reagoimattomana sairaalaan. Hän oli saanut kuulla, että hänen tätinsä on kuollut, ja mennyt tajuttomaksi. Tässä taas saa mietiskellä ihmismielen kummallisuuksia, sillä teholle tullessaan potilaan GCS eli Glascow Coma Scale oli 4/15. Seuraavana päivänä potilas oli taas tajuissaan eikä misään koomasta tietoakaan. 

Muuten meillä on täällä Hellun kanssa oikeen letkeetä, käytiin mm. Dalladalla-seikkailulla Njombessa, josta enemmän Helin blogissa lets-just-go.blogspot.fi

                       Brofist nipo Njombe!

All for now! Ehkä joku todella jaksoi lukea tämän kilometripostauksen. Kwaheri!