Neljä viikkoa sitten saavuin maahan jännittyneenä ja olinkin hyvin pian päästä pyörällä kaikesta mikä täällä on erilaista kun meillä Suomessa. Maitamme eivät yhdistä tavat, ei pukeutuminen, ei liikennekulttuuri, eikä varsinkaan aikakäsitys, saatika raha. Silti maailma pyörii täälläkin, aurinko nousee joka päivä ja kaikki asiat hoituu omalla painollaan.
Aluksi kuitenkin kaikki tuntui oudolta. Ensimmäisen kunnon liikenneshokin koin pääkaupungissa Dar es Salaamissa, josta ajoimme 700km Tansanian läpi tänne Ilembulaan. Järkyttävässä aamuruuhkassa ajoimme jalkakäytävää pitkin kohti päätietä. Tiellä tehtiin jotain tietöitä, ei sillä että se olisi sitä kaaoksen määrää selittänyt millään tavalla mutta enivei. Jossain vaiheessa meidän piti päästä vastakkaiselle puolelle tietä, joka myöskin oli jalkakäytävä, mutta päästäksemme sinne meidän oli ylitettävä välissämme oleva vastaantulevien kaista ja sekin oli ihan tukossa. Liikenteen keskellä seisoi poliisi tuijottamassa liikennettä (ohjaamassa olisi liian vahva ilmaisu) ja kun sitten oli aika ylittää katu ja teimme jotain mikä vastaisi U-käännöstä motarilla, näytti keskellä seisonut poliisi kuskillemme peukkua ja myötäili tarkoittaen "hienosti tehty, nice move!"
Voisin puhua loputtomiin asioista, jotka ovat täällä erilaisia kuin meillä Suomessa, ja toivon kaikesta täkäläisestä sählingistä huolimatta niin usein, että kotimaassani olisi edes ripaus afrikkaa. Näistä ihmisistä kertoo paljon esimerkiksi se, kun olin mahataudissa ja sana kantautui eteenpäin, tuli ovelleni kolme afrikkalaista kertomaan suruvalittelut. Myöhemmin he tulivat vielä tarkastamaan vointini ja tuomaan minulle vartavasten tehtyä chabatti-leipää ja keittoa. Lähimmäisen rakkaus, mikä näissä ihmisissä asuu on ihailtavaa. Täällä pahoitellaan toisten puolesta sanomalla "pole", ja tätä myötätunnon ilmaisua voi siis soveltaa kaikkeen kompastumisesta lähimmäisen kuolemaan. Täällä myös tervehditään kaikkia, ja kaikki on aina hyvin, siis "Nzuri!". Täällä ei siis valitella sairauksia eikä kenenkään epäonnea, vaan keskitytään siihen mikä on hyvin. Sairaalassa minua tervehditään sanomalla "Habari sister Ella!" johon vastaan esimerkiksi "Nzuri my brother / sister!" ja sitten kätellään ja lyödään nyrkkejä yhteen ja nauretaan ja taas kätellään!
Positiivisuus tarttuu, enkä todellakaan muista millon olisin viimeksi ollut näin huoleton. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, miten nämä ihmiset selviävät kaikesta pahasta joka heitä koettelee. HIV-turmeleman maan tapa selvitä on yhteinen asenne ja heidän suurin rikkautensa on olla murehtimatta huomista.
Vielä yksi asia josta voisin kertoa on iloinen uutinen siitä, että toiveeni kummitytön saamisesta saattaa todellakin toteutua. Täällä on lapsi, pienen pieni Abigail jota olen rakastanut siitä asti kun näin hänet ensimmäisen kerran. Abigailn äiti on kuollut, mutta isä elää, ja pääsen luultavasti tapaamaan Abigailin isän tässä kunhan häneen saadaan yhteys. Haluan varmistaa että Abigail pääsee kouluun, ja yritän keksiä jonkun järkevän systeeemin miten saan maksettua koululle suoraan Abigailin lukukausimaksut. Tyttö on kuitenkin nyt vasta 4kk eikä koulu ole vielä ajankohtainen moneen vuoteeen. Jos joskus saan adoptoida lapsen niin olen hänet jo löytänyt. Valitettavasti Tansaanian laidsäädäntö tekee ulkomaanadoptiosta lähes mahdottoman.
