Palautus kotimaahan

Lupasin kirjottaa vielä jonkin aikaa tänne asioita ja ajatuksia, jotka jäivät kertomatta Tansaaniasta. Syy miksi en postaillut joka päivä Tansaaniassa oli, että yhden blogipostauksen väntämiseen saattoi mennä siellä koko päivä, hitaampaakin hitaaman nettiyhteyden kanssa säätäminen oli hermoja raastavaa ja sähköt menivät aina kun olimme unohtaneet ladata ipadin. Nämä olivat kuitenkin asiota, joista muistimme aina härnätä toisiamme Hellun kanssa, kun jommalla kummalla meni totaalihermot jostain pienestä asiasta, esim "facebook ei lataa" tai "mulla on nälkä" oli jompikumpi aina muistuttamassa "on sulla niin rankka elämä"-tyylisesti, jotta muistaisimme missä olemme, eli kylässä jossa joka kolmannella on HIV, ruoka on riisiä ja ugalia ja niistä lukuisista aliravituista lapsista ja aikuisista puhumattakaan. Tansaanialaiset syövät yleensä kerran päivässä ja painavat töitä aamu kuudesta auringon laskuun. Joka päivä netissä oli sitä paitsi yksi päivä pois jostain muusta, ja en nyt väitä että joka hetki tein mitään elämää suurempaa, mutta silti. Nyt kun ymmärrätte mitä tarkoitan, voin harrastaa tätä suomalaistä ääneenvalitusta vielä hetken ja kertoa, että sähköt menivät myös aina kun olin ajatellut mennä suihkuun "sitten vähän myöhemmin". Aamulla ja valosalla se ei olisi niin haitannut, mutta 18.30 jälkeen tuli pimeää ja kynttilänvalossa suihkutteleminen ei ollut ihan minun top 1 puuhaa, vaikka onnistuuhan se niinkin ja välilä oli pakko. Nyt tulee heti mieli kirjottaa itselleni "voi kyllä sulla on ollut rankka elämä" tähän väliin, kun ei ole Heliä tässä vieressä siitä muistuttamassa.

Monet kysyivät miltä tuntuu olla taas Suomessa. Ensireaktioni Suomeen ja rakkaaseen kotimaahani koin jo Istambulissa, kun lentokoneessa vieressäni istui suomalainen nainen. Kyseisen vierustoverin nimeä en saanut missään vaiheessa selville, mutta ennen kun kone oli ilmassa sain tietää, että hän ei halua istua keskipaikalla, koska keskipaikka on huono paikka, ja hän oli tehnyt check innin jo monta viikkoa sitten, joten hänen olisi automaattisesti kuulunut saada ikkuna tai käytäväpaikka. Sain myös tietää että hänellä on flunssa, maha on ollut kipeä, hänellä on iskias, gluteeniton ruokavalio ja että lentoyhtiö ei osaa valmistaa gluteenitonta ruokaa, tai no ainakaan hyvin, koska joku oli tarjonnut hänelle leipää, vaikka hän oli selvästi ilmoittanut ennalta lentoyhtiölle, että hänellä on gluteeniton ruokavalio, ja luulisi nyt ison firman tietävän mitä se tarkoitta. Intiassa hotellihuone oli ollut kylmä, ja sen vaihdettuaan ei hän ollut nukkutunt lainkaan koska uuden huoneen lähistöllä oli rakennustyömaa. Nainen pyysi saada vaihtaa paikkaa myös lentokoneessa, mistä helpotuin suuresti, mutta hän tuli hetken päästä takaisin koska paikka ei miellyttänyt. Olin kuullut 15 minuutissa enemmän valitusta kun koko 2,5 kk aikana yhteensä, joten tuijotin mieli täysin turta edessäni olevaa penkkiä, mutta mielessäni hakkasin päätäni sitä vasten, ja mietin, jos tätä jatkuu koko lentomatkan ajan suomeen, olisiko tarpeeksi aihetta tehdä anonyymi ilmoitus terrorismista ennen nousua?

Tansaaniassaha mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, stressiä ja kiirettä ei tunneta, joten kyllä, oli vaikeaa palata takaisin. Olen nyt ollut puolitoista viikko Suomessa, ja alan pikkuhiljaa taas tottua elämän pieniin ihmeisiin, kuten että vesi joka tulee hanasta on juotavaa, sen lämpötilaa voi säädellä (!!!), akkuja ei tarvitse ladata koko ajan, pissalle ei tarvitse mennä varmuuden vuoksi,  taskulamppua ei tarvitse kantaa mukana, netti toimii, ruokaa on ja se on hyvää (siis paitsi maultaan, niin se ei myöskään ole vähän homeessa, kuten esim. juusto, joka oli ollut jääkaapsissa, ja sähkökatkoksen tullen ollut huoneenlämmössä vuorokauden, ja sitten taas kylmässä..ja sitä syötiin silti) mutta ennen kaikkea kaikki materiaali mitä haluta saattaa on ostettavissa, kysymys täällä  ei ole siitä etteikö vaikka Buranaa ole saatavilla koko maassa. 

Sulattelen vieläkin kaikkea kokemaani, ja odottelen, milloin tajuan itse mitä kaikkea olen tämän syksyn aikana kokenut. Olen todella kiitollinen kaikesta tuesta mitä olen saanut, ja on ollut todella kivaa kuulla kuinka moni on ollut reissustani kiinnostunut ja mielenkiinnolla seurannut. Eli kiitos kaikesta palautteesta!
Olen vielä vähän "hujalla", on niin vaikeaa selittää ja pukea kaikkea sanoiksi, joten nämä jälkitunnelmat taitaa tulla pienissä osissa sitä mukaa kun itse pysyn kärryillä. Tiedän tehneeni paljon asioita, joita moni ei varmaan tule ikinä kokemaan, mutta samalla tuntuu niin oudolta kun en osaa myötäelää omaa elämääni vielä kunnolla, tai tajuta, että tässä tarinassa päähenkilöna on ollut minä itse, eikä joku muu jonka tarinaa kerron, vaan omia kokemuksiani. Kertomani asiat, jotka kuulostavat todella hirveiltä, ja niinäkin hetkinä kun tunsin itseni täysin olemattomaksi, voimattomaksi ja tietämättömäksi, oli minulla minulla jotenkin turvallien olo ja tiesin, että Taivaan isällä on koko ajan homma hallussa, eli hakuna matata.

Paluumatkani kotiin jännitti aika lailla, koska minun piti matkustaa kotiin yksin. Ensin 200km Mbeyaan autolla (Hellu ja Asha lähti saattamaan) sitten pienellä lentokoneella Dar es salamiin, Darista Istambuliin ja sieltä kotiin. Darissa minulla oli 10h odotus, joten olin ajatellut meneväni hotelliin siksi aikaa, mutta päädyinkin istumaan hotellin ravintolaan koska huone siellä maksoi 120 dollaria. Rahat olivat muutenkin vähissä, joten ajattelin, että jos kehtaisin istua täällä about 01.00 yöllä, voisin sitten mennä lentokentälle, sillä lentoni lähti vasta myöhään yöllä ja siellä olisi kuulemma pitänyt odotella ulkona. Luulin, että hotellissa on pankkiautomaatti, mutta kävi ilmi että ei ole, kuskini halusi 60 dollaria kyydistä ja minulla oli käteisenä 47 dollaria ja 30 000 TSH, ja jotain shillinkihiluja mikä on noin 15€. Rahani riittäisivät siis juuri ja juuri kyytiin, mutta en pystyisi istua hotellin ravintolassa tilaamatta mitään ja olin sitä paitsi sylnyt viimeksi aamupalaa 12 h aikasemmin. Ainoa kortti mikä minulla oli mukan on tämä ihana kapistus nimeltä visa electron, oikea visa ei kerennyt luokseni postissa, enkä tiennyt toimiiko electron ravintolassa, ennen kun olin jo tilannut ensimmäisen juomani. Jos se ei toimisi, olisin jo nyt miinuksella. Onnekseni kortti toimi, koska lähin automaatti oli kadun toisella puolella, mutta oli jo pimeää, ja tuolla 2,5 miljoonan ihmisen kaupungissa, jossa tunsin yhden, oli liian riskialtista lähteä pimeällä kulkemaan. Nauroin lentokentällä itsekseni, että meniköhän tämän nyt vähän liian tiukille, kun huomasin että lompakossani on rahaa jäljellä 1 dollari.

All for today, jatkan kirjoittamista taas joku toinen päivä kun saan ajatuksia kasaan ja lisään myös kuvia paremmalla ajalla.

Hyvää uutta vuotta!

- Ella